10.10.2011 13:27

Downton Abbey vaarassa

Vietin tyttäreni kanssa tiistai-iltaa englantilaisessa aateliskartanossa. Granhamin jaarlin perheen ja palvelijoiden elämä Ylen ykköskanavalla esitetyssä Downton Abbeyssa on upeaa ja puhuttelevaa brittidraamaa.

Tarina 1900-luvun alun aatelisen isäntäväen ja heidän palvelijoidensa toisiaan niin lähellä ja samalla niin kaukana olevasta elämästä on tyylilajille uskollinen.
Näyttelijät ovat huippuammattilaisia, mikä tekee sarjasta täydellisen nautinnon.

Suosikkimme on leskikreivitär Violet Crawley. Häntä esittää armoitettu Maggie Smith, jonka yläluokkaiset elkeet ja asenteet ovat hykerryttävän pöyristyttäviä.

Sitä paitsi kuvauspaikkana oleva Highclere Castle Hampshiren kreivikunnassa, Etelä-Englannissa on järisyttävän upea. Yhden jakson verran voisi kierrellä sisätiloissa vain ihailemassa kokonaisuuksia ja yksityiskohtia.

Ensi viikolla näemme ensimmäisen tuotantokauden viimeisen osan. Tyttäreni mielestä siihen olisi hyvä lopettaa; poistua, kun juhlat ovat parhaimmillaan.

Toinen tuotantokausi pyörii jo Britanniassa ja kolmannen tekemisestä on ilmoitettu.

Minua, kuten tytärtäni, hieman arveluttaa, säilyykö sarjan taso ja tenho.

22.8.2011 9:27

Hyvä idea, Juhlaviikot!

Vuosi sitten olin innoissani, kun kuulin, että Helsingin Juhlaviikkojen ohjelmistossa oli sarja konsertteja ihmisten olohuoneissa.

Tämänvuotinen idea on vähintään yhtä hyvä: Nyt kodeissa kuullaan runoja ja proosaa.

Elokuun viimeisinä päivinä kahdeksan kotia Herttoniemessä, Katajanokalla, Kontulassa, Kruununhaassa, Käpylässä, Malminkartanossa, Suomenlinnassa ja Töölössä antautuu tekstin tekijöiden ja lukijoiden kohtaamispaikoiksi.

En toki halua ottaa uudesta ideasta kunniaa; muistutan vain, että päätin vuodentakaisen blogini kysymykseen: ”Entäpä runoilta omalla takapihalla?”

Pääasia, että tehdään ja kokeillaan uutta.

Runon ja proosan illat ovat maksullisia, mutta Juhlaviikoilla on kiitettävästi myös ilmaistarjontaa. Nopeimmat voivat vielä saada lipun johonkin Sisäpihat soimaan -tapahtumista.
Juhlaviikkoklubin tilaisuuksiin, Kansallisteatterin Lavaklubin tiloissa, on vapaa pääsy.

Mihinkäs sitä menisi?

11.8.2011 9:25

Äärimmäisyyslaji ooppera

Upea elokuinen perjantai-ilta lupasi komeaa viikonloppua. Helsinki tyhjentyisi mökeille, oopperaan tuskin oli lähdössä moni.

Hui hai, väärässä olin. Mannerheimintien ja Helsinginkadun kulmassa liikennevaloissa oli ihmisiä mustanaan. Kaikilla sama suunta: oopperaan.

Joukossa oli huomattavan paljon nuoria ihmisiä. Kun luin, että kesän taittuessa syksyksi Kansallisooppera esittää kahteen kertaan Richard Wagnerin Nibelungin sormus -sarjan, päätin käyttää tilaisuuden hyväksi.

Luvassa oli 15 tuntia oopperaa. Esitysten kokonaiskesto toki on pidempi, pitäähän välillä kahvitella. Tässä vaiheessa takana on 2 tuntia 40 minuuttia Reininkultaa. Sarjan ensimmäisen osan erikoisuus on se, että siinä ei ole väliaikaa.

Seuraavaksi 5 tuntia 5 minuuttia Valkyyrian kyydissä, sitten 5 tuntia 25 minuuttia Siegfriedin ja lopuksi kuuden tunnin rupeama Jumalten tuhon parissa. Onko kyseessä älytön ylilyönti? Onko ooppera joku ekstreme-laji? Vai haluanko vain päästä sanomaan, että olen Wagnerini kahlannut?

Voi olla, että yksi vaikutin alun perin oli uhmamieli: pakkohan tämä oopperakirjallisuuden järkäle on suorittaa. Ensimmäisen osan kuultuani olen jo täysin teoksen lumoissa. Reininkulta oli uskomattoman hieno esitys. Ja vaikka mielikuvani Wagnerista yhdistyy valtavaan sointipauhuun ja musiikilliseen tykitykseen, en tuntenut jääväni äänimassan alle. Leif Segestramin johtama orkesteri löysi teokseen myös herkkyyttä.

Kansallisoopperan taiteellista johtajaa Mikko Franckia on soimattu suomalaisten laulajien syrjimisestä. Ainakaan Ring-sarjan kohdalla moitteisiin ei ole aihetta. Esityksen yhtä lukuun ottamatta suomalainen esittäjäkaarti oli mahtavassa iskussa.

Korvia hivelivät erityisesti Aki Alamikkotervon, Anna-Kristiina Kaappolan, Lilli Paasikiven, Esa Ruuttusen ja Jorma Silvastin suoritukset.

Lauantaina taas.

4.8.2011 13:04

Musiikinystävät ennätysjahdissa

Kohta se alkaa, Musiikkitalon aika Helsingissä. Taloparka ei ulkopuolelta hivele silmääni, mutta ehkäpä totun vihreän möhkäleen muotoihin, kun säännöllisin väliajoin marssin kausikorttini oikeuttamiin, Helsingin kaupunginorkesterin tarjoamiin musiikki-iloihin.

Meitä on ennätyksellinen joukko. HKO:n neljään konserttisarjaan alkavana syksynä nimittäin myytiin yhteensä 3 850 kausikorttia! Keväällä Finlandia-talossa kausikorttilaisia oli 3 000.

Musiikin ystävät ovat siis sankoin joukoin osoittaneet, että Musiikkitalo tuli tarpeeseen. Radion sinfoniaorkesterin kausikorttimyynnin lukuja en ole nähnyt, mutta uskonpa että ennätykset paukkuvat sielläkin.

Talon sinfoniaorkesterit, RSO, HKO sekä talon kolmannen pääkäyttäjän Sibelius-Akatemian kokoonpanot ovat nähneet kiitettävästi vaivaa tehdäkseen talosta ja sen tarjonnasta helposti lähestyttävän. Myös muuta ohjelmaa on pilvin pimein, kannattaa tutustua www.musiikkitalo.fi.

Kaupunginorkesterin kädenojennus pääkaupunkiseudun ulkopuolella asuville on avajaiskaudella lauantaisin jo kello 17.00 järjestettävät konsertit. Piste siitä HKO:lle.

Musiikkitalon avajaiskonsertit syyskuun 1. ja 2. päivä tietysti myytiin loppuun jo aikoja ennen kuin minä heräsin lipun hankintaa pohtimaan.

Vaan eipä hätää. Aion kököttää radion ja ehkä televisionkin äärellä, kun saan tilaisuuden jo tätä ennen nauttia samasta upeasta ohjelmasta; 31.8. pidettävä kutsuvieraskonsertti kun tulee suorana lähetyksenä.

Tarjolla on muun muassa Sibeliuksen Finlandia ja Tapiola sekä muutama hänen ihanimmista yksilauluistaan Soile Isokosken esittämänä.

Eri puolille taloa pääsee kurkistelemaan jo iltapäivästä alkaen, kun yle.fi/klassinen tarjoaa suoraa videoyhteyttä.

Meidän Musiikkitaloa!

16.6.2011 12:24

Aplodihäiriköt

Konsertti on päättymäisillään. Taivaallisen musiikin viimeiset soinnut hiljenevät ja häipyvät lopulta kuuluvista. Ihana musiikki väreilee vielä kuulijoitten ympärillä.

Tai väreilisi, ellei joku hätähousu rupeaisi läiskyttämään käsiään nanosekunti sen jälkeen, kun äänen tuottaminen lavalla on loppunut. Musiikkihan jatkuu vielä, mutta kaikki eivät sitä kunnioita.

Miten usein olemme ystäväni kanssa huokaisseet pettymyksestä, kun meiltä on viety musiikin olennainen osa, hiljaisuus.

Osa näistä läpyttäjistä ei malta edes odottaa, että kapellimestari laskisi kätensä alas. Kohotetut kädet ovat ymmärtääkseni hänen viestinsä siitä, että teos on vielä kesken.

Yllättävän paljon yleisössä on tätä nykyä myös niitä, jotka haluavat vaihtaa vierustoverin kanssa kuulumisia aivan viime hetkeen, joskus jopa musiikin päälle. Elokuvissa tämä on pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Joidenkin mielestä leffa alkaa vasta kun joku näyttelijä lausuu ensimmäisen repliikin.

Ehkä olen juuttunut jonnekin menneisyyteen, ja minun kuuluisi pysytellä kotona, kuulokkeet korvilla.

Silti jaksan toivoa: Olisipa musiikin kuuntelu ensi syksynä Musiikkitalossa niin upea kokemus, että se suorastaan mykistää.

13.6.2011 5:58

Amatööri puikoissa

Olen mielestäni varsin avoin uusille ideoille. Lisäksi olen kohtalaisen kilpailuhenkinen, joten muitten kisailun seuraaminen on minusta usein aika hauskaa.

Yle esittelee verkkosivuillaan Maestro-ohjelmaa näin: 

BBC:n menestysformaattiin perustuva Maestro on ohjelma, jossa kuusi eri aloilta tuttua kilpailijaa ryhtyy opiskelemaan orkesterin johtamista kukin oman ammattikapellimestarinsa opissa.

Menestys tai ei, nyt ei täällä nappaa. 

Olen erittäin kiinnostunut kapellimestarin työstä ja siitä ihmeellisestä yhteydestä, joka on tuon tahtipuikon pidikkeen ja sinfoniaorkesterin välillä. Usein elävässä esityksessä seuraan tiivisti kapellimestarin työskentelyä.

Sunnuntai-iltainen mediavaikuttajan, näyttelijän tai hiihtäjän huitominen orkesterin edessä sen sijaan herättää lähinnä myötähäpeää ja ärtymystä. Kun näiden julkkisten suorituksia oli vielä raahattu arvioimaan kunnianarvoisa suomalaisen kapellimestariopetuksen voimahahmo Jorma Panula, tunsin katsojana itseni ääliöksi.

Ajatus on hieno: tuodaan tällainen korkeakulttuurin ilmentymä pienen ihmisen tasolle. Mutta olisivatpa kaikki kilpailijat edes muusikoita, kuten Maestron setistä kaksi, Antti Lehtinen ja Mariska.

Heistä toinen on voittaja kisan finaalissa, joka nähdään suorana lähetyksenä Finlandia-talolta sunnuntaina 29.5.

Edellisen lauseen alkuosa on minun ennustukseni ja loppu lainausta Ylen verkkosivuilta, josta myös selviää, että Maestro on osa Ylen Kulttuurin vuosi 2011 -kokonaisuutta.

Vai niin.

5.6.2011 5:15

Matkalla Musiikkitaloon

Ystäväni 30-vuotisessa kuorosodassa (= tuon verran yhteistä laulutaivalta) ja minä päädyimme kevään mittaan samaan lopputulemaan: Kolme vuotta Oopperan kausikorttilaisina riittää toviksi.

Me siirrymme ensi syksystä Musiikkitaloon ja Radion sinfoniaorkesterin torstaisarjalaisiksi.

Emme ole yksin. Kun vasta huhtikuussa ryhdyimme toimeen, säällisiä paikkoja oli jäljellä parvelta. Meille se sopii, pääasia, että ollaan mukana, kun uuden Musiikkitalon ensimmäinen kausi alkaa.

Ihanaa päästä tekemään historiaa! Ja toteamaan omin korvin, millaisia eroja akustiikoilla on.

Ooppera on kovasti järjestänyt meille kausikorttilaisille oheistapahtumia. Aikookohan RSO pitää meille ”tuparit” uudessa kodissaan? Onko kenelläkään tietoa?

30.5.2011 5:13

Takaisin Kansallisteatteriin

Olen vuoden aikana käynyt Kansallisteatterissa useammin kuin vuosikymmeneen yhteensä, Pohjantähden kävin katsomassa kahdesti. Eikä se edes ollut parasta näkemääni.

Olin pysytelly pois, sillä uskoni suuriin laitosteattereihin horjui. Eihän siihen paljon tarvita, kärsimätön kulttuurinkuluttaja kun olen. Muutama tylsä, laitosteatterin maneereilla kuormattu esitys ja käännän katseen toisaalle.

Onneksi havahduin, kun kohina Mr Vertigosta alkoi. Ehdin napata verkkokaupasta melkein viimeiset keväälle tarjolla olleet liput. Jos olisin joutunut teatterin kassalle jonottamaan, homma olisi kuivunut kasaan, niin riippuvaiseksi olen tullut verkko-ostamisesta.

Vertigo oli järisyttävä kokemus. Todellinen silmänkääntötemppu.

Kevään viimeiseksi jäi Dostojevskin Idiootti pienellä näyttämöllä. Kiitos, Hannu-Pekka Björkman. Olipa mainio ruhtinas Myshkin. Kiitos toki myös ohjaaja Janne Reinikaiselle, mutta myös rakentavaa kritiikki: vähempikin äänimaisema olisi riittänyt.

Odotan jo innolla Kansallisen syksyä, ainakin Beckettiä, Oksasta ja Saisiota.

24.5.2011 11:09

Amatööri puikoissa

Olen mielestäni varsin avoin uusille ideoille. Lisäksi olen kohtalaisen kilpailuhenkinen, joten muitten kisailun seuraaminen on minusta usein aika hauskaa.

Yle esittelee verkkosivuillaan Maestro-ohjelmaa näin:

BBC:n menestysformaattiin perustuva Maestro on ohjelma, jossa kuusi eri aloilta tuttua kilpailijaa ryhtyy opiskelemaan orkesterin johtamista kukin oman ammattikapellimestarinsa opissa.

Menestys tai ei, nyt ei täällä nappaa.

Olen erittäin kiinnostunut kapellimestarin työstä ja siitä ihmeellisestä yhteydestä, joka on tuon tahtipuikon pidikkeen ja sinfoniaorkesterin välillä. Usein elävässä esityksessä seuraan tiivisti kapellimestarin työskentelyä.

Sunnuntai-iltainen mediavaikuttajan, näyttelijän tai hiihtäjän huitominen orkesterin edessä sen sijaan herättää lähinnä myötähäpeää ja ärtymystä. Kun näiden julkkisten suorituksia oli vielä raahattu arvioimaan kunnianarvoisa suomalaisen kapellimestariopetuksen voimahahmo Jorma Panula, tunsin katsojana itseni ääliöksi.

Ajatus on hieno: tuodaan tällainen korkeakulttuurin ilmentymä pienen ihmisen tasolle. Mutta olisivatpa kaikki kilpailijat edes muusikoita, kuten Maestron setistä kaksi, Antti Lehtinen ja Mariska.

Heistä toinen on voittaja kisan finaalissa, joka nähdään suorana lähetyksenä Finlandia-talolta sunnuntaina 29.5.

Edellisen lauseen alkuosa on minun ennustukseni ja loppu lainausta Ylen verkkosivuilta, josta myös selviää, että Maestro on osa Ylen Kulttuurin vuosi 2011 -kokonaisuutta.

Vai niin.

16.5.2011 5:45

Matkalla Musiikkitaloon

Ystäväni 30-vuotisessa kuorosodassa (= tuon verran yhteistä laulutaivalta) ja minä päädyimme kevään mittaan samaan lopputulemaan: Kolme vuotta Oopperan kausikorttilaisina riittää toviksi.

Me siirrymme ensi syksystä Musiikkitaloon ja Radion sinfoniaorkesterin torstaisarjalaisiksi.

Emme ole yksin. Kun vasta huhtikuussa ryhdyimme toimeen, säällisiä paikkoja oli jäljellä parvelta. Meille se sopii, pääasia, että ollaan mukana, kun uuden Musiikkitalon ensimmäinen kausi alkaa.

Ihanaa päästä tekemään historiaa! Ja toteamaan omin korvin, millaisia eroja akustiikoilla on.

Ooppera on kovasti järjestänyt meille kausikorttilaisille oheistapahtumia. Aikookohan RSO pitää meille ”tuparit” uudessa kodissaan? Onko kenelläkään tietoa?

10.5.2011 10:06

Käykää METissä!

Keväinen New York. Kolme keski-ikäistä naista, kolme kaksikymppistä neitoa. Äiti-tytär-matkailu on mahdottoman mukavaa! Kun lapset ovat riittävän isoja, maailmaa nähneitä ja kielitaitoisia, voi viikon aikana jakautua erilaisiin porukoihin.

Oopperaan lähtivät vain äiti-ikäiset.

The Metropolitan Operaa oli yllättävän helppo lähestyä. Matkalla taidemuseoon poikkesimme kokeilemaan kepillä jäätä: ”Olisiko seuraavan viiden illan aikana lippuja kolmelle yhteenkään esitykseen? Kyllä vain, vaikkapa tänään.”

Muutama tunti ja me kapusimme METin piippuhyllyn paikoille. Ensin toki kurkistelimme aulamme reunalta alas kalliimpien paikkojen auloin, joissa nautittiin päivällistä timanttien säihkeessä.

Piippuhyllyllä istuttiin takki sylissä, mutta näkyvyys ja akustiikka toimi erinomaisesti. Jokaisella paikalla oli mahdollisuus seurata tekstitystä henkilökohtaisesta lukulaitteesta.

En ollut aiemmin kuullut Richard Straussin viimeistä oopperaa, Capricciota. Teoksen aiheena on pohdinta siitä, kumpi on suurempaa taidetta, runous vai musiikki.

Minun vastaukseni on: suurinta taidetta on se, jota saa seurata elävänä esityksenä. Siellä me istuimme, kolme rouvaa kaukaisesta pohjoisesta maasta ja nautimme tähtisopraano Renee Flemingin esityksestä ja ihastelimme METin uskomattomia kristallikruunuja.

Samasta esityksestä saattoi muuten nauttia muutamaa päivää myöhemmin Suomessakin.

Finnkinon teattereissa pyörii ties monetta vuotta sarja suoria lähetyksiä METistä. Kävin talvella katsomassa Giuseppe Verdin Don Carloksen. Järisyttävä kokemus. Suosittelen.

26.11.2010 13:13

Rakkaat konserttiperinteeni

Minusta on mukavaa, kun tietyt tapahtumat toistuvat vuodenkierrossa. Perustin hyvän ystäväni kanssa kolme vuotta sitten uuden perinteen, kun hankimme Kansallisoopperan kausikortit.  Tarkoituksenamme on istua toisen parven paikoillamme vielä 20 vuoden päästä.

Joulukonsertit ovat ihana perinne. Tältä osin olen joustava: toisinaan joulunalusaikaan tuntuu sopivan parhaiten YL:n miehekäs sointi ja Johanneksenkirkko Helsingin Ullanlinnassa. Joskus taas kaipaavan Cantores Minores -poikakuoron kirkasta sointia ja Helsingin Tuomiokirkon pelkistettyä miljöötä.

On niitäkin jouluja, jolloin on ihaninta mennä omaan kotikirkkoon ja kyynelöidä pienten tyttöjen ja poikien laulelua kuunnellessa. Tai kerrata kotisohvalla tuttuja levyjä, joilla laulavat ainakin lauluyhtye Rajattomat, Soile Isokoski ja Martti Talvela.

Tämän syksyn muutama vaikuttava konsertti on saanut minut harkitsemaan musiikkiperinnevalikoimani laajentamista.

Helsingin filharmoninen kuoro on ottanut perinteekseen esittää marraskuun ensimmäisenä sunnuntaina Sergei Rahmaninovin Vigilian Uspenskin katedraalissa.

Kaikki toimi: ortodoksipyhättö on ulkoisesti vaikuttava ja sisältä lempeän mystinen. Teos lumoaa ja puhuttelee. Hannu Norjasen johtama kuoro osaa asiansa.

Jos haluat kuulla otteen teoksesta kuoron esittämänä, YouTubesta löytyy osa Bogoroditse dievo, reduisja (Riemuitse Neitsyt). Löysin sen googlaamalla tekstin Helsingin filharmoninen kuoro Vigilia.

Näillä näkymin kuuntelen Vigilian myös ensi vuoden marraskuussa.

Toisessakin musiikkisyksyni kohokohdassa Hannu Norjanen heilutti tahtipuikkoa. Hän nimittäin johtaa myös Tapiolan kamarikuoroa. Kuoro ja Tapiola Sinfonietta esittivät Cantores Minores -kuoron järjestämällä Bach-viikolla mestarin H-mollimessun. Niin, tokihan Norjanen johtaa myös pikkukanttoreita!

Bach-viikko oli järjestyksessään kymmenes. Sen ohjelma sopii minulle oivallisesti stressittömäksi perinteeksi, sillä tapahtuma järjestetään vain joka viides vuosi.

22.11.2010 11:10

Esko Salmisen uudet polvet

Kansallisteatteatterin lavalla tanssahtelee onnellinen 70-vuotias. Esko Salminen on juuri vastaanottanut Suomen Näyttelijäliitolta ainutlaatuisen kunnianosoituksen.

Näyttelijäliiton edustaja toteaa, että 50-vuotistaiteilijajuhlaansa viettävä sankari on jo saanut kaikki liiton jakamat kunniaosoitukset, joten nyt on turvauduttava taiteilijaan itseensä. Koska Esko Salminen on monen todistajalausunnon mukaan usein sanonut, että hänelle kuuluisi tietty arvonimi, hän sen saakoon. Marraskuun 15:n iltana Esko Salmiselle suotiin Ylinäyttelijän titteli – voisi sanoa ”pyynnöstä”.

Ja Esko menee ympäri lavaa notkeasti niiailleen. Miksei menisi, onhan hänelle kesällä asennettu ”uudet polvet”. Mitäpä niillä muuta kuuluisi tehdä kuin töitä – teatteria. Tänäkin iltana salintäysi Salmisen ja Eugen O’Neillin taiteen ystäviä on juuri elänyt kauhistuttavan päivän Tyronen perheen elämää. Pitkän päivän matka yöhön on järkyttävä teos. Se puhuttelee vielä sata vuotta valmistumisensa jälkeen.

Esko Salminen on tehnyt työkseen taidetta 50 vuoden ajan. Yhdessä  70-vuotissyntymäpäivähaastatteluistaan hän totesi työstään teatterin pakeilla: ”Mä olen kiitollinen siitä, että mut otetaan mukaan. Kyllä mä sinne tungen niin kauan kuin ne sulkee oven multa, ja sanotaan “älä papparainen tule tänne enää”. Sitten mä uskon, en ennen.”

Näitä kauan tuikkineita tähtiä muuten riittää ja Esko S. on heidän joukossaan melkein poikanen.

Tea Ista, 77, tekee ”maagista teatteria” Kansallisen Mr Vertigossa, Ritva Valkama, 80 ottaa Kvartetin lisäksi koko ajan uusia hommia, kuten roolin Kari Hotakaisen Ihmisen osa -kirjasta tekeillä olevasta elokuvasta. Kvartetin Kyllikki Forssell on 85 ja Lasse Pöysti 83. Antti Litja on vasta 70.

Taiteilijan työ näyttää antavan iloa ja motivaatiota vielä 50 tai 60 työvuoden jälkeen. Meidän muiden on parasta kerätä voimia omaan työhömme näitten ikiliikkujien taiteen äärellä.

Onneksi Eskolla on uudet polvet.

29.10.2010 10:37

Messun arvoinen kirja

Päätin, että tästä tulee kymmenes juhlavuosi, jolloin en osallistu kirjamessuille.

Onneksi tulin eilen toisiin ajatuksiin.

Helsingin kirjamessuilla Messukeskuksessa oli ihanaa! Kirjoja tuskin ehdin vilkuilla, kun tarjolla oli niin valtavasti mielenkiintoisia kirjailijahaastatteluja ja puheenvuoroja.

Ja parasta oli…mutta sen kerron vasta kohta.

Olin huolellisesti käynyt läpi ensimmäisen messupäivän ohjelmaa, mutta aloitin hieman myöhässä, joten aamupäivän ensimmäiset makupalat menivät sivu suun.

Kun ehdin paikalle, Tuomas Kyrö kertoi juuri kirjastaan Mielensäpahoittaja, johon on koottu Antti Litjan radiossa esittämiä lyhyitä maanmainioita tekstejä.

Kyrön s. 1974 teoksen syvällinen ja samalla ihanan arkinen ajattelija on noin kahdeksankymppinen herra. Toinen kuulemani kirjailija Märta Tikkanen s. 1935 puolestaan on uudessa teoksessaan Emma ja Uno avannut lukijoille isovanhempiensa nuoruuden, kipeän rakkauden ja elämän taistelun.

Tikkasta olisin voinut kuunnella vaikka kaksi tuntia sen kahdenkymmenen minuutin sijasta, joka oli varattu hänelle ja erinomaiselle haastattelijalle, Ylen kirjallisuustoimittajalle Nadja Nowakille.

Toisaalta, seuraava herkkupala oli Arne Nevanlinna ja hänen uutukaisensa Hjalmar.

Itse kirja luuserista ja hänen vastaparistaan, elämässä aineellisesti menestyneestä Börjestä

(joka on varsin suorasukaisesti kuvattu miljonääri-pankkiiri-kartanonherra Björn Wahlroosin

ulkoisin tunnusmerkein), ei minua kovasti kiinnosta. Sen sijaan odotan innolla tulevaa. Nevanlinna nimittäin vihjaili työstävänsä uutta teosta. Olisipa se rakkaudentunnustus Helsingille, sillä Nevanlinna tunnustautui aidoksi stadin kundiksi.

Pienen hetken kuulostelin Jari Järvelää, mutta en oikein syttynyt. Sitä paitsi halusin varmistaa,  että ehdin kuulemaan seuraavaa esitystä, joten siirryin kirjahallin toiselle kulmalle.

Tai yritin. Matkalla nimittäin tapasin pitkästä aikaa kaksi kollegaa. Kuulemani loistavat esitykset saivat omankin hengen lentoon. Myöhästyin Pia Ingströmin ja Claes Anderssonin

keskustelusta, jossa aiheena olivat muistot, lapsuus ja suhde äitiin.

Hieman nyrpeänä hortoilin hallissa. Käsiin osui Didirichsenin taidemuseon kirja Rafael Wardista, hintaan 10 euroa! Sinne jäi, en jaksanut ajatellakaan kirjojen raahaamista. Vähän harmittaa, niin kuin sekin, että tuohon Lehtisaaressa sijaitsevaan museoon ei vain saa lähdettyä, vaikka siellä on usein upeita näyttelyitä.

Sitten, oi onnea. Tuollahan Andersson on, toistamiseen yleisön edessä. Nyt aiheena on uusin runokirja, josta hän lukee otteita.

Hienoja runoja. Koskettavia. Hykerryttäviä. Kirjoittajan ääneen lukemina. Minulle.

Se oli parasta.

29.10.2010 7:23

Upeaa virsimusiikkia

Kuuntelen aamulla töihin ajaessani mieluiten klassista musiikkia.  Aika usein luotan Yle1:n tai Rondokanavan toimittajien valintoihin.

Jos kanavaksi osuu Yle1, on tarjolla töihin menon aikaan usein hartaita säveliä. Kertakaikkisen upeita esityksiä. Sitä paitsi musiikin – ei nimenkään taiteilijan – ehdoilla tehtyjä.

Yleisradio on tehnyt kulttuuriteon kutsuessaan joukon suomalaisia huipputaiteilijoita nauhoittamaan virsiä. Tänä syksynä olen monesti nauttinut Soile Isokosken tai Topi Lehtipuun esityksistä.

Ihanaa kuorolaulua on myös tarjolla. Radion kamarikuoro on tietysti huippu, mutta olen ihastunut myös Kampin Laulun raikkaaseen sointiin.

Tällaisten musiikkinautintojen jälkeen ei edessä voi olla kuin hyvä päivä!

Pia Hyvönen

22.10.2010 7:20

Liikunta parantaa kulttuurisuoritusta

Urheiluhullulta jäävät harjoitusten vuoksi teatterikäynnit väliin. Lenkiltä tullessa hiki tippuu silmiin, eikä näe lukea.

Väärin, väärin, vaikka näin olen luullut.

Silkkaa asennevammaa puoleltani, mutta olen parannuksen tiellä. Kiitos lupaavasti virinneen liikuntaharrastuksen.

Muutama jumppavuoro viikossa ja kävely raikkaassa syyssäässä ovat innostaneet minut myös laajentamaan kulttuurin kulutusta. Lenkillä ajatukset ovat vapautuneet arjen kuvioista ja kulttuurinnälkä on kasvanut.

Pitkästä aikaa kalenterissani on merkintöjä teatteri-illoista ja musiikkitilaisuuksista, jotka eivät liity kausikorttiin.

Mielipuolen päiväkirjan näin jo. Martti Suosalo oli hieno ja Aleksanterin teatteri Helsingin Bulevardilla sopivista sopivin tuon surullisen tarinan näyttämöksi.

Kohta on Kansallisteatterin, juhlavuottaan viettävän Esko Salmisen ja Eugene O’Neilin vuoro.

Olenpa kaikkien näitten vuosien jälkeen onnistunut varaamaan liput Helsingin Kaupunginteatterin Kvartettiin. Tuskin maltan odottaa marraskuulle Kyllikki Forssellin, Ritva Valkaman, Antti Litjan ja Lasse Pöystin kohtaamista.

Pia Hyvönen

15.10.2010 7:17

Pirteä sataviisikymppinen

Rakas ystäväni Helsingin kaupunginkirjasto juhli 150-vuotista taivaltaan viime sunnuntaina avoimin ovin. Emme tavanneet tuolloin, mutta muuten olen hieman venähtäneen tauon jälkeen löytänyt taas tien kaupunginosani tuttuun kirjastoon.

Parin viikon takaisella visiitillä pääsin kiinnostavalle matkalle.

Ensin istuin ranskalaisessa keittiössä viinilasillisella Anna Gavaldan kanssa. Sitten puhjahdin Pohjolan valkean kaupugin, Oulun, kaduille Hannu Väisäsen Finlandia-palkituissa kengissä.

Salman Rushdien Firenzen lumoojatar nököttää vielä hyllyssä. Sen edelle tunki

Väisäsen muistelmien kolmas osa, joka oli tarjolla viikon pikalainaksi. Mainio oivallus sekin saada kysytyimmät kirjat kiertämään tehokkaasti.

Tällaisia matkoja voi vain kirjasto tarjota. Olen niin myöhäisherännäinen monien kirjojenkin suhteen, että siinä vaiheessa, kun alan niiden perään haikailla, ne saattavat jo kirjakaupasta olla loppuneet.

Näin kävi, ei kirjan, mutta cd-levyn kohdalla. Kuoro, johon kuulun, harjoittelee Mendelssohinin Vom Himmel hoch -teosta, sitä Enkeli taivaan -virren ympärille rakentuvaa.

Kaupasta ei levyä löydy, ovat sen verran vanhoja äänityksiä. Vaan kirjastostapa löytyi. Ensimmäisellä harjoituskerralla kuuntelimme teosta koko kuoron voimin. Hyvin lähti harjoittelu vauhtiin.

Pia Hyvönen

13.10.2010 12:15

RSO kotikiertueella

Moni suomalainen asuu kymmenen kilometrin säteellä paikasta, jossa säännöllisesti kuulee livenä täysmittaista sinfoniaorkesteria, vieläpä korkeatasoista.

Eivät sentään kaikki. Tästä syystä tervehdinkin riemuhuudoin Radion Sinfoniaorkesterin Pohjois-Suomen kiertuetta. Hyvä, hyvä, RSO ja Sakari Oramo!

Tällaisten hankkeitten takia maksan ilomielin veroja. Yleisradion orkesterin musiikki elävässä esitystilanteessa kuuluu meille kaikille.

Konserttien kuuntelu radiosta on ihan ok ja usein ajaa asiansa. On se silti vaan niin upeaa, istua samassa – ehkä jopa hyvin soivassa – tilassa ja kuulla jousiston herkimmät soinnut ja puhaltajien muhkeimmat sävelet.

Sitä paitsi konsertissa on myös paljon nähtävää. Kapellimestarin työskentelyn seuraaminen ja hänen tekemistensä heijastukset orkesterin soitossa ovat kiehtovaa seurattavaa.

Hienoa on sekin, että orkesteri soittaa matkallaan pienemmille yleisöille; lapsille ja vanhuksille.

Ja jättää paikkakunnille muutakin kuin upean muistijäljen antamalla opetusta paikallisille muusikoille.

Tätä lisää.

Pia Hyvönen

26.8.2010 8:55

Konsertti kamarissa

Nyt on pakko olla ylpeä Helsingin Juhlaviikkojen ideanikkareista.

Kamarikonserttien järjestäminen kotoisasti ihmisten olohuoneissa tai muissa sopivissa tiloissa on aivan mainio keksintö!

Ikävä kyllä en onnistunut saamaan kutsua yhteenkään kotikonserttiin. Tieto mahdollisuudesta avata kotinsa tällaiselle tilaisuudelle meni sekin ohi silmien.

Sitä paitsi meidän olohuoneessa koira olisi saattanut järjestää kilpailevaa konserttitarjontaa.

Aitojen kamarikonserttien uutisoinnista ilmeni, että halukkaita kotiinsa kutsujia oli enemmän kuin järjestäjät uskalsivat toivoa.

Se siitä suomalaisten sisäänpäin kääntyneisyydestä ja väitteistä, ettei kukaan enää koskaan kutsu kotiinsa.

Toivottavasti tällainen musiikin tarjoamisen tapa yleistyy.

Mikseivät esimerkiksi pitkälle ehtineet musiikinopiskelijat pitäisi kotikonsertteja ympäri vuoden?

Entäpä runoilta omalla takapihalla?

Ottakaa yhteyttä, arvon taiteilijat.

Pia Hyvönen

11.8.2010 16:00

Ooppera tulee teille

Pääsin kuulemaan Kansallisoopperan kauden esittelytilaisuutta. Taas tuntuu, että kausikortin hinnalle saa mukavasti vastinetta.

Oopperan taiteellista johtajaa Mikko Franckia on aika ajoin syytetty kotimaisten laulajien syrjimisestä ulkomailta tilattujen vierailijoiden kustannuksella. Joissakin viime talven esityksissä istuessani minäkin mietin, olivatko jotkut vierailijoista yhtään sen parempia kuin suomalaiset kollegansa.

Alkavalla kaudella saamme palsamia haavoille ainakin siinä mielessä, että luvassa on upeita suomalaistähtien vierailuja (Soile Isokoski, Camilla Nylund ensimmäisen kerran 14 vuoteen!, Matti Salminen).

Soile Isokoski on lavalla jo ensi viikolla (20.8.), kun Tšaikovskin Jevgeni Oneginin esitykset alkavat. Jos Soile tältä syksyltä menee sivu suun, voi tilanteen korjata keväällä, jolloin hän livertelee Margaretan koruaariaa Gounod’n Faustissa.

Ehkä jo kävi selväksi, että olen auttamaton Isokoski-fani. En lakkaa ihmettelemästä, miten joku niin lahjakas ja menestynyt on onnistunut säilyttämään miellyttävän vaatimattoman olemuksensa.

Mikko Franck ja Kansallisbaletin johtaja Kenneth Greve korostivat esittelytilaisuudessa sitä, että kyseessä on talo, joka haluaa palvella kaikkia tarjonnastaan kiinnostuneita suomalaisia.

Lupaus toteutuu jo tällä viikolla, kun oopperalaiset ovat Kuopiossa esittämässä Ilkka Kuusiston kamarioopperaa Gabriel, tule takaisin. Olisipa hauska kuulla jonkun paikalla olleen arvioita.

Baletti on lähdössä vierailulle Lappeenrantaan ja Tampereelle viedään Joutsenlampi. Yleisradion kanssa on sovittu Die tote Stadtin televisioinnista ja Madetojan Pohjalaisia kuullaan radiosta.

Suomen Kulttuurirahasto kustantaa talven aikana 7 000 peruskoulun 7-luokkalaista ympäri maan seuraamaan oopperaesitystä.

Jos et itse pääse paikalla, saat ehkä ”silminnäkijälausunnon” lapseltasi tai lapsenlapseltasi vaikkapa Matti Salmisen suorituksesta Nottinghamin sheriffinä Jukka Linkolan uutuusoopperassa Robin Hood tai kuvauksen siitä, miten kestää 5 tuntia Wagnerin Parsifal-järkälettä.

Pia Hyvönen