Konsertti on päättymäisillään. Taivaallisen musiikin viimeiset soinnut hiljenevät ja häipyvät lopulta kuuluvista. Ihana musiikki väreilee vielä kuulijoitten ympärillä.
Tai väreilisi, ellei joku hätähousu rupeaisi läiskyttämään käsiään nanosekunti sen jälkeen, kun äänen tuottaminen lavalla on loppunut. Musiikkihan jatkuu vielä, mutta kaikki eivät sitä kunnioita.
Miten usein olemme ystäväni kanssa huokaisseet pettymyksestä, kun meiltä on viety musiikin olennainen osa, hiljaisuus.
Osa näistä läpyttäjistä ei malta edes odottaa, että kapellimestari laskisi kätensä alas. Kohotetut kädet ovat ymmärtääkseni hänen viestinsä siitä, että teos on vielä kesken.
Yllättävän paljon yleisössä on tätä nykyä myös niitä, jotka haluavat vaihtaa vierustoverin kanssa kuulumisia aivan viime hetkeen, joskus jopa musiikin päälle. Elokuvissa tämä on pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Joidenkin mielestä leffa alkaa vasta kun joku näyttelijä lausuu ensimmäisen repliikin.
Ehkä olen juuttunut jonnekin menneisyyteen, ja minun kuuluisi pysytellä kotona, kuulokkeet korvilla.
Silti jaksan toivoa: Olisipa musiikin kuuntelu ensi syksynä Musiikkitalossa niin upea kokemus, että se suorastaan mykistää.
