Upea elokuinen perjantai-ilta lupasi komeaa viikonloppua. Helsinki tyhjentyisi mökeille, oopperaan tuskin oli lähdössä moni.
Hui hai, väärässä olin. Mannerheimintien ja Helsinginkadun kulmassa liikennevaloissa oli ihmisiä mustanaan. Kaikilla sama suunta: oopperaan.
Joukossa oli huomattavan paljon nuoria ihmisiä. Kun luin, että kesän taittuessa syksyksi Kansallisooppera esittää kahteen kertaan Richard Wagnerin Nibelungin sormus -sarjan, päätin käyttää tilaisuuden hyväksi.
Luvassa oli 15 tuntia oopperaa. Esitysten kokonaiskesto toki on pidempi, pitäähän välillä kahvitella. Tässä vaiheessa takana on 2 tuntia 40 minuuttia Reininkultaa. Sarjan ensimmäisen osan erikoisuus on se, että siinä ei ole väliaikaa.
Seuraavaksi 5 tuntia 5 minuuttia Valkyyrian kyydissä, sitten 5 tuntia 25 minuuttia Siegfriedin ja lopuksi kuuden tunnin rupeama Jumalten tuhon parissa. Onko kyseessä älytön ylilyönti? Onko ooppera joku ekstreme-laji? Vai haluanko vain päästä sanomaan, että olen Wagnerini kahlannut?
Voi olla, että yksi vaikutin alun perin oli uhmamieli: pakkohan tämä oopperakirjallisuuden järkäle on suorittaa. Ensimmäisen osan kuultuani olen jo täysin teoksen lumoissa. Reininkulta oli uskomattoman hieno esitys. Ja vaikka mielikuvani Wagnerista yhdistyy valtavaan sointipauhuun ja musiikilliseen tykitykseen, en tuntenut jääväni äänimassan alle. Leif Segestramin johtama orkesteri löysi teokseen myös herkkyyttä.
Kansallisoopperan taiteellista johtajaa Mikko Franckia on soimattu suomalaisten laulajien syrjimisestä. Ainakaan Ring-sarjan kohdalla moitteisiin ei ole aihetta. Esityksen yhtä lukuun ottamatta suomalainen esittäjäkaarti oli mahtavassa iskussa.
Korvia hivelivät erityisesti Aki Alamikkotervon, Anna-Kristiina Kaappolan, Lilli Paasikiven, Esa Ruuttusen ja Jorma Silvastin suoritukset.
Lauantaina taas.
