Tarina 1900-luvun alun aatelisen isäntäväen ja heidän palvelijoidensa toisiaan niin lähellä ja samalla niin kaukana olevasta elämästä on tyylilajille uskollinen.
Näyttelijät ovat huippuammattilaisia, mikä tekee sarjasta täydellisen nautinnon.

Suosikkimme on leskikreivitär Violet Crawley. Häntä esittää armoitettu Maggie Smith, jonka yläluokkaiset elkeet ja asenteet ovat hykerryttävän pöyristyttäviä.

Sitä paitsi kuvauspaikkana oleva Highclere Castle Hampshiren kreivikunnassa, Etelä-Englannissa on järisyttävän upea. Yhden jakson verran voisi kierrellä sisätiloissa vain ihailemassa kokonaisuuksia ja yksityiskohtia.

Ensi viikolla näemme ensimmäisen tuotantokauden viimeisen osan. Tyttäreni mielestä siihen olisi hyvä lopettaa; poistua, kun juhlat ovat parhaimmillaan.

Toinen tuotantokausi pyörii jo Britanniassa ja kolmannen tekemisestä on ilmoitettu.

Minua, kuten tytärtäni, hieman arveluttaa, säilyykö sarjan taso ja tenho.

Tämänvuotinen idea on vähintään yhtä hyvä: Nyt kodeissa kuullaan runoja ja proosaa.

Elokuun viimeisinä päivinä kahdeksan kotia Herttoniemessä, Katajanokalla, Kontulassa, Kruununhaassa, Käpylässä, Malminkartanossa, Suomenlinnassa ja Töölössä antautuu tekstin tekijöiden ja lukijoiden kohtaamispaikoiksi.

En toki halua ottaa uudesta ideasta kunniaa; muistutan vain, että päätin vuodentakaisen blogini kysymykseen: ”Entäpä runoilta omalla takapihalla?”

Pääasia, että tehdään ja kokeillaan uutta.

Runon ja proosan illat ovat maksullisia, mutta Juhlaviikoilla on kiitettävästi myös ilmaistarjontaa. Nopeimmat voivat vielä saada lipun johonkin Sisäpihat soimaan -tapahtumista.
Juhlaviikkoklubin tilaisuuksiin, Kansallisteatterin Lavaklubin tiloissa, on vapaa pääsy.

Mihinkäs sitä menisi?

Hui hai, väärässä olin. Mannerheimintien ja Helsinginkadun kulmassa liikennevaloissa oli ihmisiä mustanaan. Kaikilla sama suunta: oopperaan.

Joukossa oli huomattavan paljon nuoria ihmisiä. Kun luin, että kesän taittuessa syksyksi Kansallisooppera esittää kahteen kertaan Richard Wagnerin Nibelungin sormus -sarjan, päätin käyttää tilaisuuden hyväksi.

Luvassa oli 15 tuntia oopperaa. Esitysten kokonaiskesto toki on pidempi, pitäähän välillä kahvitella. Tässä vaiheessa takana on 2 tuntia 40 minuuttia Reininkultaa. Sarjan ensimmäisen osan erikoisuus on se, että siinä ei ole väliaikaa.

Seuraavaksi 5 tuntia 5 minuuttia Valkyyrian kyydissä, sitten 5 tuntia 25 minuuttia Siegfriedin ja lopuksi kuuden tunnin rupeama Jumalten tuhon parissa. Onko kyseessä älytön ylilyönti? Onko ooppera joku ekstreme-laji? Vai haluanko vain päästä sanomaan, että olen Wagnerini kahlannut?

Voi olla, että yksi vaikutin alun perin oli uhmamieli: pakkohan tämä oopperakirjallisuuden järkäle on suorittaa. Ensimmäisen osan kuultuani olen jo täysin teoksen lumoissa. Reininkulta oli uskomattoman hieno esitys. Ja vaikka mielikuvani Wagnerista yhdistyy valtavaan sointipauhuun ja musiikilliseen tykitykseen, en tuntenut jääväni äänimassan alle. Leif Segestramin johtama orkesteri löysi teokseen myös herkkyyttä.

Kansallisoopperan taiteellista johtajaa Mikko Franckia on soimattu suomalaisten laulajien syrjimisestä. Ainakaan Ring-sarjan kohdalla moitteisiin ei ole aihetta. Esityksen yhtä lukuun ottamatta suomalainen esittäjäkaarti oli mahtavassa iskussa.

Korvia hivelivät erityisesti Aki Alamikkotervon, Anna-Kristiina Kaappolan, Lilli Paasikiven, Esa Ruuttusen ja Jorma Silvastin suoritukset.

Lauantaina taas.

Meitä on ennätyksellinen joukko. HKO:n neljään konserttisarjaan alkavana syksynä nimittäin myytiin yhteensä 3 850 kausikorttia! Keväällä Finlandia-talossa kausikorttilaisia oli 3 000.

Musiikin ystävät ovat siis sankoin joukoin osoittaneet, että Musiikkitalo tuli tarpeeseen. Radion sinfoniaorkesterin kausikorttimyynnin lukuja en ole nähnyt, mutta uskonpa että ennätykset paukkuvat sielläkin.

Talon sinfoniaorkesterit, RSO, HKO sekä talon kolmannen pääkäyttäjän Sibelius-Akatemian kokoonpanot ovat nähneet kiitettävästi vaivaa tehdäkseen talosta ja sen tarjonnasta helposti lähestyttävän. Myös muuta ohjelmaa on pilvin pimein, kannattaa tutustua www.musiikkitalo.fi.

Kaupunginorkesterin kädenojennus pääkaupunkiseudun ulkopuolella asuville on avajaiskaudella lauantaisin jo kello 17.00 järjestettävät konsertit. Piste siitä HKO:lle.

Musiikkitalon avajaiskonsertit syyskuun 1. ja 2. päivä tietysti myytiin loppuun jo aikoja ennen kuin minä heräsin lipun hankintaa pohtimaan.

Vaan eipä hätää. Aion kököttää radion ja ehkä televisionkin äärellä, kun saan tilaisuuden jo tätä ennen nauttia samasta upeasta ohjelmasta; 31.8. pidettävä kutsuvieraskonsertti kun tulee suorana lähetyksenä.

Tarjolla on muun muassa Sibeliuksen Finlandia ja Tapiola sekä muutama hänen ihanimmista yksilauluistaan Soile Isokosken esittämänä.

Eri puolille taloa pääsee kurkistelemaan jo iltapäivästä alkaen, kun yle.fi/klassinen tarjoaa suoraa videoyhteyttä.

Meidän Musiikkitaloa!

Tai väreilisi, ellei joku hätähousu rupeaisi läiskyttämään käsiään nanosekunti sen jälkeen, kun äänen tuottaminen lavalla on loppunut. Musiikkihan jatkuu vielä, mutta kaikki eivät sitä kunnioita.

Miten usein olemme ystäväni kanssa huokaisseet pettymyksestä, kun meiltä on viety musiikin olennainen osa, hiljaisuus.

Osa näistä läpyttäjistä ei malta edes odottaa, että kapellimestari laskisi kätensä alas. Kohotetut kädet ovat ymmärtääkseni hänen viestinsä siitä, että teos on vielä kesken.

Yllättävän paljon yleisössä on tätä nykyä myös niitä, jotka haluavat vaihtaa vierustoverin kanssa kuulumisia aivan viime hetkeen, joskus jopa musiikin päälle. Elokuvissa tämä on pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Joidenkin mielestä leffa alkaa vasta kun joku näyttelijä lausuu ensimmäisen repliikin.

Ehkä olen juuttunut jonnekin menneisyyteen, ja minun kuuluisi pysytellä kotona, kuulokkeet korvilla.

Silti jaksan toivoa: Olisipa musiikin kuuntelu ensi syksynä Musiikkitalossa niin upea kokemus, että se suorastaan mykistää.

Yle esittelee verkkosivuillaan Maestro-ohjelmaa näin: 

BBC:n menestysformaattiin perustuva Maestro on ohjelma, jossa kuusi eri aloilta tuttua kilpailijaa ryhtyy opiskelemaan orkesterin johtamista kukin oman ammattikapellimestarinsa opissa.

Menestys tai ei, nyt ei täällä nappaa. 

Olen erittäin kiinnostunut kapellimestarin työstä ja siitä ihmeellisestä yhteydestä, joka on tuon tahtipuikon pidikkeen ja sinfoniaorkesterin välillä. Usein elävässä esityksessä seuraan tiivisti kapellimestarin työskentelyä.

Sunnuntai-iltainen mediavaikuttajan, näyttelijän tai hiihtäjän huitominen orkesterin edessä sen sijaan herättää lähinnä myötähäpeää ja ärtymystä. Kun näiden julkkisten suorituksia oli vielä raahattu arvioimaan kunnianarvoisa suomalaisen kapellimestariopetuksen voimahahmo Jorma Panula, tunsin katsojana itseni ääliöksi.

Ajatus on hieno: tuodaan tällainen korkeakulttuurin ilmentymä pienen ihmisen tasolle. Mutta olisivatpa kaikki kilpailijat edes muusikoita, kuten Maestron setistä kaksi, Antti Lehtinen ja Mariska.

Heistä toinen on voittaja kisan finaalissa, joka nähdään suorana lähetyksenä Finlandia-talolta sunnuntaina 29.5.

Edellisen lauseen alkuosa on minun ennustukseni ja loppu lainausta Ylen verkkosivuilta, josta myös selviää, että Maestro on osa Ylen Kulttuurin vuosi 2011 -kokonaisuutta.

Vai niin.

Me siirrymme ensi syksystä Musiikkitaloon ja Radion sinfoniaorkesterin torstaisarjalaisiksi.

Emme ole yksin. Kun vasta huhtikuussa ryhdyimme toimeen, säällisiä paikkoja oli jäljellä parvelta. Meille se sopii, pääasia, että ollaan mukana, kun uuden Musiikkitalon ensimmäinen kausi alkaa.

Ihanaa päästä tekemään historiaa! Ja toteamaan omin korvin, millaisia eroja akustiikoilla on.

Ooppera on kovasti järjestänyt meille kausikorttilaisille oheistapahtumia. Aikookohan RSO pitää meille ”tuparit” uudessa kodissaan? Onko kenelläkään tietoa?

Olin pysytelly pois, sillä uskoni suuriin laitosteattereihin horjui. Eihän siihen paljon tarvita, kärsimätön kulttuurinkuluttaja kun olen. Muutama tylsä, laitosteatterin maneereilla kuormattu esitys ja käännän katseen toisaalle.

Onneksi havahduin, kun kohina Mr Vertigosta alkoi. Ehdin napata verkkokaupasta melkein viimeiset keväälle tarjolla olleet liput. Jos olisin joutunut teatterin kassalle jonottamaan, homma olisi kuivunut kasaan, niin riippuvaiseksi olen tullut verkko-ostamisesta.

Vertigo oli järisyttävä kokemus. Todellinen silmänkääntötemppu.

Kevään viimeiseksi jäi Dostojevskin Idiootti pienellä näyttämöllä. Kiitos, Hannu-Pekka Björkman. Olipa mainio ruhtinas Myshkin. Kiitos toki myös ohjaaja Janne Reinikaiselle, mutta myös rakentavaa kritiikki: vähempikin äänimaisema olisi riittänyt.

Odotan jo innolla Kansallisen syksyä, ainakin Beckettiä, Oksasta ja Saisiota.

Yle esittelee verkkosivuillaan Maestro-ohjelmaa näin:

BBC:n menestysformaattiin perustuva Maestro on ohjelma, jossa kuusi eri aloilta tuttua kilpailijaa ryhtyy opiskelemaan orkesterin johtamista kukin oman ammattikapellimestarinsa opissa.

Menestys tai ei, nyt ei täällä nappaa.

Olen erittäin kiinnostunut kapellimestarin työstä ja siitä ihmeellisestä yhteydestä, joka on tuon tahtipuikon pidikkeen ja sinfoniaorkesterin välillä. Usein elävässä esityksessä seuraan tiivisti kapellimestarin työskentelyä.

Sunnuntai-iltainen mediavaikuttajan, näyttelijän tai hiihtäjän huitominen orkesterin edessä sen sijaan herättää lähinnä myötähäpeää ja ärtymystä. Kun näiden julkkisten suorituksia oli vielä raahattu arvioimaan kunnianarvoisa suomalaisen kapellimestariopetuksen voimahahmo Jorma Panula, tunsin katsojana itseni ääliöksi.

Ajatus on hieno: tuodaan tällainen korkeakulttuurin ilmentymä pienen ihmisen tasolle. Mutta olisivatpa kaikki kilpailijat edes muusikoita, kuten Maestron setistä kaksi, Antti Lehtinen ja Mariska.

Heistä toinen on voittaja kisan finaalissa, joka nähdään suorana lähetyksenä Finlandia-talolta sunnuntaina 29.5.

Edellisen lauseen alkuosa on minun ennustukseni ja loppu lainausta Ylen verkkosivuilta, josta myös selviää, että Maestro on osa Ylen Kulttuurin vuosi 2011 -kokonaisuutta.

Vai niin.

Me siirrymme ensi syksystä Musiikkitaloon ja Radion sinfoniaorkesterin torstaisarjalaisiksi.

Emme ole yksin. Kun vasta huhtikuussa ryhdyimme toimeen, säällisiä paikkoja oli jäljellä parvelta. Meille se sopii, pääasia, että ollaan mukana, kun uuden Musiikkitalon ensimmäinen kausi alkaa.

Ihanaa päästä tekemään historiaa! Ja toteamaan omin korvin, millaisia eroja akustiikoilla on.

Ooppera on kovasti järjestänyt meille kausikorttilaisille oheistapahtumia. Aikookohan RSO pitää meille ”tuparit” uudessa kodissaan? Onko kenelläkään tietoa?