Työtoveri tuskaili putkiremontin jälkeistä tavaroiden paikoilleen asettelun ruljanssia.
Tuttu tunne: omat 15 hyllymetriä kirjojamme ovat autotallissa pahvilaatikoissa. Remontti tehtiin vuonna 2008.
Pitääkö kaikki kerran hankkimansa – tai saamansa – kirjat omistaa tästä ikuisuuteen? Mikä on kypsä tapa kasvaa erilleen kirjoistaan? Voiko kirjan laittaa (ilman kovia kansiaan toki) paperinkeräykseen?
Vaikeita kysymyksiä.
Kirjassa on minulle jotain pyhää. Edes ne teokset, joista olen melko varma, etten niitä enää koskaan lue, jököttävät hyllyssä – nykyisin autotallissa.
Jospa joku muu perheenjäsen tarttuu niihin? Tai itse koen kääntymyksen, kuten tapahtui Lars Sundin Colorado Avenuen kanssa; pääsin vauhtiin vasta, kun teosta seuranneet Puodinpitäjän poika ja Erikin tarina ilmestyivät.
Kun ryhdyimme remonttiin, usutin kylään tulleita ystäviä vierailun päätteeksi kirjahyllyjemme äärelle ottamaan mukaan lukemista, jota ei tarvitse palauttaa. Menekki oli kehno.
Pari viikkoa sitten kävin ystäväni luona. Lähtiessä hän sujautti kainalooni pari pokkaria ja sanoi: “Pistä eteenpäin, kun olet lukenut. Tästä toisesta ainakin pidät.” Totta, Anne B. Ragden Berliininpoppelien rankka perhekuvaus oli kirjotettu aika hykerryttävällä tavalla.
Kirja ilmestyi suomeksi jo 2007, mutta oli minulle uusi tuttavuus. Minulle annettu kappale on painettu viime vuonna, joten alkuperäinen omistaja ei ehtinyt hautoa sitä hyllyssään pysyvänä sisustuksen osana kovinkaan kauan.
Pehmeät kannet. Uudehdo kirja. Ehkä siinä on tekijöitä, joiden ansiosta luopuminen ja vastaanottaminen käyvät helpommin. Ja erityisesti se kirjan edelleenkierrätys.
Tiedän jo, kuka seuraavaksi saa Berliininpoppelit.
Pia Hyvönen
