Keväinen New York. Kolme keski-ikäistä naista, kolme kaksikymppistä neitoa. Äiti-tytär-matkailu on mahdottoman mukavaa! Kun lapset ovat riittävän isoja, maailmaa nähneitä ja kielitaitoisia, voi viikon aikana jakautua erilaisiin porukoihin.
Oopperaan lähtivät vain äiti-ikäiset.
The Metropolitan Operaa oli yllättävän helppo lähestyä. Matkalla taidemuseoon poikkesimme kokeilemaan kepillä jäätä: ”Olisiko seuraavan viiden illan aikana lippuja kolmelle yhteenkään esitykseen? Kyllä vain, vaikkapa tänään.”
Muutama tunti ja me kapusimme METin piippuhyllyn paikoille. Ensin toki kurkistelimme aulamme reunalta alas kalliimpien paikkojen auloin, joissa nautittiin päivällistä timanttien säihkeessä.
Piippuhyllyllä istuttiin takki sylissä, mutta näkyvyys ja akustiikka toimi erinomaisesti. Jokaisella paikalla oli mahdollisuus seurata tekstitystä henkilökohtaisesta lukulaitteesta.
En ollut aiemmin kuullut Richard Straussin viimeistä oopperaa, Capricciota. Teoksen aiheena on pohdinta siitä, kumpi on suurempaa taidetta, runous vai musiikki.
Minun vastaukseni on: suurinta taidetta on se, jota saa seurata elävänä esityksenä. Siellä me istuimme, kolme rouvaa kaukaisesta pohjoisesta maasta ja nautimme tähtisopraano Renee Flemingin esityksestä ja ihastelimme METin uskomattomia kristallikruunuja.
Samasta esityksestä saattoi muuten nauttia muutamaa päivää myöhemmin Suomessakin.
Finnkinon teattereissa pyörii ties monetta vuotta sarja suoria lähetyksiä METistä. Kävin talvella katsomassa Giuseppe Verdin Don Carloksen. Järisyttävä kokemus. Suosittelen.
