Jotkut lukijamme ovat ihmetelleet, miten ET-lehti voi julkaista Tommy Tabermannin tekstin, vaikka mies on kuollut. Selitys on siinä, että lehden kolumnien dead line on varsin aikainen: saimme kirjoituksen kesäkuun alkupuolella. Tieto kirjailijan poismenosta tuli vasta, kun uusi numero oli jo mennyt painoon. Tabermannin sanat ovat sitäkin satuttavammat, kun tietää, että ne jäivät hänen viimeisikseen tässä lehdessä.
14.7.2010 5:50
Perinnepöperöt
Särä, rönttönen, rössypottu…
Suomalaiset perinneruoat eivät houkuttele nimillään eivätkä ulkonäölläänkään, mutta tuoreena ja sokkomaistettuina ne ovat ylen ihania.
Katselin alle parikymppisenä silmät pyöreinä, kun äitini serkku Vieno tuli meille kaupungistuneille tekemään leipäjuustoa.
Tuttu tuote vaati melkoisen määrän työtä ja hermoja, ennen kuin kahviasetille siirtyi viipale tuoksuvaa herkkua.
Naapurista oli hyvissä ajoin varattu ternimaitoa, joka haettiin päälärillä.
Äiti juoksutti maidon juustoksi. Vieno taputteli sen leivinlaudan päälle litteäksi kiekoksi ja tuki laudan avotulen äärelle paahtumaan.
Leipäjuusto oli valmis, kun ruskeat laikut täplittivät sen pintaa.
– Hyvin natisee hampaissa, ihastelivat emännät.
Ei tullut mieleenkään laittaa juustoa kerman kera uuniin sulamaan niin kuin nykyään on tapana.
Olen seurannut myös juhannusjuuston harrasta valmistamista.
Äiti aloitti maidon hyydyttämisen aamuvarhain suuressa kattilassa puuhellalla ja jatkoi keittämistä, kunnes juusto kokkaroitui kullankeltaisiksi möykyiksi sameaan, makeaan liemeen.
Juuston laatu oli aina keskustelun aihe: tuliko pehmeitä vaaleita palleroita vai pientä oranssia murua.
Kattila siirrettiin iltapäiväksi kellariin jäähtymään ja tarjoiltiin jälkiruokana.
Muualta Suomesta tulleille vävypojille ja vieraille pohjoispohjalaisen perinnekeiton nieleminen oli tulikaste, meille muille juhla.
Kun sinulla, hyvä lukija, on nuorempia lomalaisia luonasi, jaa taitosi ja tietosi sukupolvelta toiselle.
Kokeile vaikka sivun 44 mustikkaherkkuja. Ensin metsään tai torille, sitten leipomaan.
Se mikä on vanhemmalle arkipäivää tai mennyttä maailmaa, voi lapselle ja lapsenlapselle olla kesän kohokohta.
Puuhamaa unohtuu, leipäjuuston paisto ei koskaan.
Maija Toppila
Päätoimittaja
3.7.2010 14:11
Tommy Tabermann on lähtenyt
Kun ET:n kolumnisti Tommy Tabermann lähetti minulle sähköpostia, lopussa luki usein “courage!”, joka on ranskaa ja tarkoittaa rohkeutta!. Sitä hän toivotti muille ja sitä toteutti itsekin, viimeksi kamppailussaan aivosyöpää vastaan. Niin kuolee kuin elää, sanotaan, ja Tommy on siitä todiste.
Tommy Tabermann oli ennen kaikkea runoilija mutta myös radioääni, televisiokasvo ja kansanedustaja. Keskustelimme kerran hänen eduskunta-aloitteestaan, että pariskuntien pitäisi saada lakisääteinen rakkausloma kerran vuodessa.
Tuntui että tässä on nyt vähän runollinen esitys, jolla ei tekemistä arkitodellisuuden kanssa. Tommy kuitenkin osoitti aloitteensa tärkeäksi muistuttamalla, miten arjen uuvuttamia useimmat työelämässä taistelevat ovat ja miten vähän heillä on aikaa vaalia tärkeintä asiaa elämässä, rakkautta.
Ja kun parisuhteen lämpö lakkaa, edessä on joko iloton, tyhjä liitto tai avioero, ja niitähän Suomessa riittää. Avioero voi olla helpotus mutta myös tuska, jonka aallot heijastuvat pitkälle parisuhteen ulkopuolelle, lapsiin, lastenlapsiin, vanhempiin ja isovanhempiin.
Tätä taustaa vasten kansanedustaja Tabermannin esitys oli vakavasti otettava viesti siitä, että sanoista pitäisi siirtyä tekoihin. Jos rakkaus on tärkeä, sitä pitää vaalia teoin.
Siksi meille on kädet, katse ja suu annettu
Siksi meille on annettu,
että antaisimme
Joka päivä me istumme, kylvämme
jotakin toisimme, tai sitten emme
Siksi meille on kädet, katse ja suu annettu,
siksi että ihminen on ihmiselle
metsä, pelto, niitty, perhonen ja siittävä pöly.
Eroottiset runot, Gummerus 2009
16.6.2010 9:46
Outoa väreilyä ilmassa
Maalaishäät ja häämatka merellä! Juhannuksen jälkeinen viikonloppu merkittiin kalenteriin punaisella renkaalla,
kutsut postitettiin ja alettiin odottaa suven hehkeintä päivää. Olisi varmaan vaikea pitää kermakakut raikkaina sellaisella helteellä.
Sinä vuonna toukokuu oli poikkeuksellisen kylmä, kesäkuu jatkui jäätävänä.
No, kyllä se juhannukseksi lämpenee. Mitä vielä, kokko ei meinannut syttyä.
Enää viikko, ja sitten alkaa kesä. Mutta hääpäivän aamuna vesi valui noroina pitkin ikkunalasia.
Ihme kyllä, vihkimisen ajaksi taivaalle repesi aukko, ja häävalssikin pyörähdeltiin ulkona.
Mutta jo illalla vieraat istuivat kuistilla sääskiä hätistellen ja katselivat pisaroiden leikkiä rapakoissa.
Sadepisarat ennustavat onnellista liittoa, ja toki häämatka korvaa alkukesän pettymykset, vakuuteltiin.
Veneemme kynti vastatuuleen kohti Saaristomerta. Ilman ja meren lämpötila oli tasaiset 12 astetta öin päivin.
Olihan se tavallaan romanttista käpertyä sylikkäin villapaidat päällä, lämmittimen katkussa.
Parin viikon päästä keula piti kääntää kotia kohti, sillä veneen moottori simahti.
Tuore aviomies onnistui sen paikkailemaan, mutta sairastui flunssaan ja vietti loppumatkan kannen alla.
Nuorikko ajoi veneen yksin Hangosta Helsinkiin. Perillepäästyä mittarin huiteli kolmeakymmentä.
Alkoi elokuinen hellejakso – ja työt.
Kesä on romantiikan aikaa, mutta varmimmin sen löytää mielikuvitusmaisemista.
Olemme koonneet tähän numeroon vinkkejä elokuvista ja kirjoista, joiden tarinat rakkaudesta ovat meitä koskettaneet.
Elipä yksin tai kaksin, tunnesuhteet kiinnostavat. Vai mitä tuumit sivun 32 aikuisen rakkauden tunnustuksista?
Niistä omista häistäni: juhlat olivat iloiset, ja liitto on kestänyt sateet ja poudat.
Sydäntälämmittävää kesää!
Maija Toppila
Päätoimittaja
14.6.2010 16:26
Kotiruokaa kevyemmin?
Sain tänään ajatuksia herättävän lukijatoiveen.
Satu kirjoitti: ” Hei! Luen ystäväni tilaamaa ET-lehteä mielenkiinnolla ja innolla, vaikka olenkin vasta nelikymppinen.
Niin ystäväni kuin minä ollaan hieman pyöreitä hyvän perinteisen kotiruuan ystäviä. Emme juurikaan kikkaile ns. uutuus-juttuja!
Minulle heräsi ajatus, että olisiko mahdollista saada lehteen ruokaosuutta, joka olisi perinteistä suomalaista kotiruokaa ja päivän kalorit olisivat 1200 kcal:n luokkaa!
Ystävän kanssa on puhuttu, että emme osaa itse laskea kaikkia kaloreita emmekä osaa suhteuttaa määrää koko päivän osalta.
Jutussa voisi olla esim. muutaman päivän, viikon, parin esimerkit, joissa olisi koko päivän ateriat, niin että kaikki vanhemman väen lukijanne osaisivat niitä noudattaa!
Ruoat olisivat sellaisia vanhan kansan mieluisia, ei nykyajan vouhotuksia! Kiitollisena jo etukäteen odotan mahdollista juttua lehteen.”
Ottakaapa kantaa, hyvät blogin lukijat – tarvittaisiinko kevennettyä kotiruokaa?
Maija Toppila
päätoimittaja
26.5.2010 10:14
Muistojen nyyttikesti
Kuusikymppinen tuttavani lähetti sähköpostin pyytäen kotiinsa ihmisiä, jotka olivat inspiroineet häntä tai muuttaneet hänen elämänsä suuntaa sen eri vaiheissa.
Siis mitä? Sellaista kutsua en ollut nähnyt koskaan aikaisemmin.
Huhtikuisena lauantaina me 16 vierasta vilkuilimme ja tervehdimme toisiamme uteliaina. Meistähän vain muutamat tunsivat toisensa ennestään.
Pian kuulimme, miksi juuri me olimme helsinkiläisessä olohuoneessa.
Kutsujen emäntä aloitti esittelyn Mirjasta, johon hän oli tutustunut työssään vuonna 1971. Naiset eivät olleet tavanneet toisiaan kertaakaan sen jälkeen.
Nyt se tapahtui – lähes 39 vuoden jälkeen! Mirja oli esimiehenä antanut nuorelle harjoittelijalle niin tärkeää evästystä, ettei sen saaja ollut unohtanut sitä koskaan.
Suunnanantajista tuorein oli ulkomaalaistaustainen lukiolaistyttö. Sattumien kautta lapsettomasta tuttavastani oli tullut hänen Suomi-tätinsä, jolle avautui näin ikkuna nuoren ihmisen maailmaan.
Vuorollamme me kaikki kuulimme omasta merkityksestämme, jota emme olleet edes aavistaneet. Se tuntui todella arvokkaalta. Lahjalta. Vieraiden vastauksissa tuli kiinnostavia kurkistuksia kutsujen emännän elämään.
Saimme tietää hänen koko elämänkaarensa.
Ja voi että me naurettiin. Välillä kyllä itkettiinkin. Sitä ne muistot tekevät.
Sekin oli hienoa, että tutustuimme ihmisiin, joita emme olisi mitenkään muuten tavanneet. Lähdimme pois 15 uutta tuttavaa, lähes ystävää rikkaampina.
Entäpä jos sinäkin heittäisit uusia ystäväonkia veteen. Pyydä kotiisi yllättävä porukka. Kutsut kotona eivät tule kalliiksi. Tässä kerrotutkin hoituivat leppoisasti nyyttikesteinä.
Aira Väisänen
toimituspäällikkö
21.5.2010 10:16
ET:n ystäväkonsertti Finlandiatalolla
ET:n ystäväkonsertti Helsingin Kaupunginorkesterin kanssa veti Finlandiatalolle 300 musiikin rakastajaa. Nuori ja vanha kohtasivat: kolmikymppinen kansainväliseen tähtikaartiin singahtanut kapellimestari Pietari Inkinen ja 65-vuotias legendaarinen pianisti Elisabeth Leonskaja.
Ennen konserttia Elissa-salissa pääsin haastattelemaan Inkistä ja Kaupunginorkesterin 1. konserttimestaria ja 1.viulua Erkki Palolaa ET:n lukijoista koostuvalle yleisölle. Pietarin Inkinen on energinen, lämminkatseinen taiteilija, joka on myös huippuviulisti. Hän kertoi meille uutisen: kansainvälinen ura vain vahvistuu, sillä Inkinen on jatkanut pestiään Uuden Seelannin sinfoniaorkesterin taiteellisena johtajana ja ylikapellimestarina vuoden 2014 loppuun. Orkesteri tulee syksyllä Euroopan-kiertueelle muttei valitettavasti Suomeen asti.
Kerroin Inkiselle, että ET:ssä oli alkuvuodesta upea juttu Uudesta Seelannista, missä toimituspäällikkömme Aira Väisänen vieraili viime tammikuussa ja jonne ET:n lukijamatka suuntautuu ensi talvena. Tapasin myös Inkisen Kouvolassa asuvat vanhemmat. Vuosia jatkuneet ihmelapsen kuljetukset Kouvolan ja Sibelius-Akatemian välillä ovat nyt vaihtuneet eksoottisempiin maisemiin, kun äiti ja isä käyvät poikansa konserteissa eri puolilla maailmaa.
Leppoisa ja humoristinen ykkösviulisti Erkki Palola valotti meille illan ohjelmistosta Bela Bartokin teosta Ihmeellinen mandariini. Balettipantomiimiksi alunperin sävelletty teos kertoo prostituoidun ryöstämästä kiinalaisesta mandariinista, jonka roistot yrittävät tappaa. Erikoinen tarina siis, ja aikanaan skandaalikin. Kiihkeä ja vauhdikas teos oli todellinen sauna orkesterille – Palola sanoi, että teosta ei esitä kuin kerran kymmenessä vuodessa!
Mutta Elisabeth Leonskajaan. Hän on venäläinen, syntynyt Georgiassa, opiskellut Moskovassa ja loikannut länteen 1979. Beethovenin 4. pianokonsertto kehräsi hänen käsissään. Luin etukäteen erään Leonskajan haastattelun, jossa hän kertoi ystävyydestään toisen pianistilegendan, Svjatoslav Richterin kanssa. Leonskaja jumaloi Richteriä, joka oli opastanut nuorta kollegaa: pehmeämmin, hitaammin, ja se oppi kuului edelleenkin. Miten hienoja ovat nämä hienoimmat venäläiset taitelijat, jotka me lähinaapurit saamme kuultaviksi kenties muita pieniä maita useammin.
Kaupunginorkesterikin pääsee kohta uuteen Konserttitaloon. Koko yli satapäinen orkesteri odottaa muuttoa kuin kuuta nousevaa. Paitsi akustisesti verrattomasti Finlandiataloa parempi, uusi talo on työntekijöiden kannalta valtava kohennus. Heitä odottavat säälliset sosiaali- ja harjoittelutilat.
On jännittävä nähdä ja kuulla, millainen uusi iso sali on, siinähän orkesteri soittaa keskellä yleisöä. Penkkirivit sijoittuvat esiintymislavan ympärille niin kuin viinipengerrykset, kuvasi orkesterin tiedottaja Marianna Kankare-Loikkanen. Ne jotka istuvat orkesterin takana, näkevät kapellimestarin aivan uudesta kulmasta.
- Ja ne jotka näkevät soittajien nuotit, voivat hihkaista, että väärin soitit, hekotti Erkki Palola.
Ne ET:n lukijat ja ystävät, jotka tulivat illan esittelytilaisuuteen, saivat nyt ensimmäisinä mukaansa ET:n kauniin kullanvärisen ystävyyden avaimen. Ensi vuonna järjestämme varmasti toisenkin ystäväkonsertin. Nähdään taas!
19.5.2010 15:43
Koivut hulmuavat
Miten pitkään kesän odotus kestääkään ja tässä se nyt on.
Viime viikonlopulla olin kaksi yötä merellä purjeveneellä. Menimme itää kohti, ja senhän arvaa, millaista vauhtia matka etenee, kun kryssitään täydelliseen vastatuuleen.
Itä-Helsingin maamerkit, kuten Aurinkorannan pilvenpiirtäjä ja Vuosaaren satamanosturit, eivät millään jääneet taakse, ja niinpä muutaman tunnin edestakaisen sahauksen jälkeen käynnistimme moottorin ja hurautimme Onasin saaren poukamaan.
Siinä sitä istuttiin kahden ja nautittiin auringonlaskusta ja viinilasillisesta. Joutsenkolmikko uiskenteli lahdella.
Päivät toimistotalossa kestää, kun muistelee meren kimallusta.
6.5.2010 20:21
Mitä pidit ystäväliitteestä?
Olen saanut kaksi täysin vastakkaista lukijaviestiä, jotka käsittelivät uuden numeron välissä olevaa Ystävähaku-liitettä. Toinen meili sanoi: Tämä on parasta mitä ET on ikinä tehnyt. Toinen: Miksi olette tuhlanneet mokomaan 32 sivua! Mitä mieltä sinä olet – onko varttuneiden ystävähaulle tarvetta? Riiittääkö NettiET:n sähköinen ilmoitustaulu, vai onko perinteinen kirjelähestyminen yhä tarpeen?
5.5.2010 8:41
Pinssi rintaan ja menoksi!
Nyt ET saattaa ystävät yhteen! Yksi lehtemme ystävyyden vuoden kohokohta on käsissäsi: tämän lehden (ET8) välissä on ystävähaku-liite, jossa on toistatuhatta ilmoitusta.
Ota rohkeasti yhteyttä seuraa hakeviin. Ja te hakijat, tekin voitte lähettää postia toisillenne. Pari riviä ei vielä kerro ihmisestä paljoakaan, kysy siis lisää!
Liite on kuitenkin vain jäävuoren huippu. NettiET:ssä ystävähaku on jatkunut jo jonkin aikaa, ja sinne voivat kaikki jättää ilmoituksia nyt ja vastedes. Eräskin yksinelävien porukka on jo suunnittelemassa yhteistä matkaa toukokuun lopulla.
Mutta sitten on jotakin hyvin yksinkertaista, joka ei vaadi kirjeen kirjoittamista, postitusta, soittoja eikä tietokonetta. Se on meidän ET-pinssimme. Kiinnittämällä pienen kullanvärisen avaimen rintapieleen tai kauluksen reunaan kerrot, että olet avoin uusille ystäville.
ET:n lukijat voivat ostaa Ystävyyden pinssin lähettämällä tekstiviestin. Posti kuljettaa sen kotiin. Pinssin käyttäminen ei tarkoita, että kantaja olisi kaikkien ystävä, mutta se kertoo, että hänen kanssaan voi tulla juttelemaan. Useinhan tarvitaan jokin pieni tekosyy, että kehtaa avata suunsa.
Miten siis aloittaa? ”Sinulla taitaa olla ET-pinssi. Mistäs olet tulossa ja minne menossa?” Vaihdetaan pari sanaa, istahdetaan kahville.
Jos tunnetaan sielujen sympatiaa, sovitaan tapaaminen, mennään yhdessä elokuviin tai kävelylle. Tai perustetaan ajankohtainen keskustelupiiri, aletaan suunnitella Lapin-matkaa – mitä vain!
Minä kiinnitän pinssin nyt rintaani, ja missä ikinä minut näetkin, tule juttelemaan. Uskon että meillä kaikilla ET:n tekijöillä ja lukijoilla on paljon yhteistä – ja monta tarinaa kerrottavanamme.
Enemmän ystäviä, enemmän tarinoita!
Maija Toppila
päätoimittaja
P.S. Jos löydät kauttamme ystävän, kerro meille, niin kerromme siitä muillekin.
21.4.2010 9:11
Tunteellinen siili
Kun luen tutkimuksista, joiden kohteena olemme me yli 50-vuotiaat suomalaiset, huokaan syvään.
Olemme muukalaisia, joiden salakavalia liikkeitä nuoremmat voivat vain arvailla. Milloin liehumme kulutusjuhlissa, milloin hassaamme sairastelulla kansakunnan säästöt.
Tätä linjaa on uuden asennetutkimuksen tulos, jonka mukaan liki puolet varttuneista suomalaisista ikään, sukupuoleen ja varallisuuteen katsomatta on kyynistä sakkia. Uhreja, kuten tutkijat luonnehtivat.
Ottamatta kantaa, onko varttuneiden tiettyyn kriittisyyteen varsin hyvät syyt, muistutan, ettei se ole koko totuus. Ihmiset ovat arkoja ja ujoja, ja heille on sattunut kaikenlaista. Taiteilija sen ymmärtää:
Oi, sanoi siili,
olen tunteellinen siili,
olen hyvä, kiltti, hellä.
Ja kenelläpä, kellä
on vastaansanomista?
Se vain on surullista,
että piikkikuoren alla
siilin hellyys piili.
Kirjoittaja, nerokas runoilija Kirsi Kunnas ruotii tämän numeron (ET 7) haastattelussa kirpeästi aikamme ilmiöitä, kuten tosi-tv:tä. Ei kaikelle uudelle tarvitse hurrata.
Olen kasvanut Kunnaksen kirjoittaman Tiitiäisen satupuun kanssa ja lukenut sitä lapsilleni. Ville ja Valle, Vanha Vesirotta ja Herra Pii Poo…
Onnekkailla ihmisillä on muutama elävä kaveri ja tosi monta mielikuvitusystävää, jotka auttavat katsomaan itseä ja kanssakulkijoita uusin silmin.
Iloisia kevätpäiviä!
PS. Ensi numerossa on yli 1300 ystävähakuilmoitusta ja nettiET:ssä syntyy nyt uusia porukoita. Käypä vilkaisemassa!
Maija Toppila
päätoimittaja
31.3.2010 8:44
Väriräjähdys
Kun ensimmäisen kerran pääsin autolla Helsinkiin 1960-luvun alussa, koin suurimman elämykseni jo Jyväskylän korkeudella. Nelostien leikkaamaan harjun rinteeseen oli hyökännyt lupiini.
Kukka, jota kotona Oulussa vaalittiin kukkapenkeissä, riekkui Keski-Suomessa villinä ja violetin kaikissa sävyissä.
Lupiinimuisto nousi pintaan, kun posti toi kevään airuen, siemen- ja taimikuvaston. Esite säihkyy punaista, keltaista, oranssia ja vihreää, nimet sulavat suussa kuin karamellit ja pakottavat tanssahtelemaan.
Vai mitä pidätte sellaisista nimistä kuin kuunlilja ’Lakeside Cha Cha’ tai syysleimu ’Peppermint Twist’? En voi millään päättää, kumpi on kauniimpi, kiinanpioni vai siperianunikko.
Viherkasveja on tarjolla yltäkylläisesti, ja moni on leutojen talvien rohkaisemana lähtenyt kokeilemaan Keski-Euroopan kaunistuksia. Jännittävä nähdä, mitä hankien alta paljastuu – kuka paleltui, kuka kesti.
Silti mikään ei voita sitä riemua, kun yhtäkkiä tajuaa, että kevät on kohta täällä taas. Mahla odottelee syöksymistään koivuihin, ja ihmisriepukin haluaisi laulaa onnesta.
Niin kauan kuin piha on lumessa, saa tyytyä puuhailemaan sisäkasvien kanssa. Vuosikymmeniä vanha kiinanruusuni kaipaa taas leikkausta.
Pensas on päässyt hiljalleen kallistumaan, ja tuo olohuoneen Pisan torni pitää samalla oikaista. Hetken se on nupo, sitten tuoreenkiiltävät lehdet aukeavat oksantynkien päähän.
Kevätpuuhien ei tarvitse olla suuria ja näyttäviä. Ystävykset puhelevat ikkunan äärellä ja ihastelevat saintpaulioiden sinisiä silmiä. Sakset napsahtavat, ja kostutettuun paperiin kääräistään muutama lehti kotiin vietäväksi.
Kevätauringon valossa, kuohkeassa mullassa, alkaa taas elämän ihme kukkapurkissakin.
Kevättä rintaan!
Maija Toppila,
päätoimittaja
23.3.2010 13:59
Näkymä ikkunastani
Vaikka aamulla mittari meillä Nuuksiossa näytti -12 astetta, päiväkulta lämmittää kuumasti ja on päästy plussan puolelle. Säteilevä katunäkymä työhuoneeni ikkunasta sen todistaa: Munkkivuori ja Niemenmäki höyryävät auringossa.
19.3.2010 10:18
Koira joka tiesi
Annan tällä kertaa blogini toimittajamme Erkki Kankaanmäen haltuun. Hän kertoo rakkaasta Julius-koirastaan näin:
Kolmetoista vuotta ilonamme olivat welsh corgit Julius ja Nero. Maaliskuun lopun iltana jäi sitten enää Nero. Julius lähti Suureen Tuntemattomaan, jossa ei enää ole uupumusta, pelkoa eikä taistelua.
Julius oli ollut koko ikänsä terve, kunnes hän sitten sairastui. Varsin pian selvisi, ettei sairautta voida voittaa.
Meille Julius oli aina hän kuten Nerokin on. Pennut tulivat meille vappuna, pistivät ensin paikat sekaisin ja paneutuivat sitten kantavien elementtien järsimiseen. Muutimme pian rivitalonpätkään, jonka pihalla oli tilaa koirien telmiä. Vuodet tasoittivat eloa.
Juliuksen joululta alkanut sairaus eteni nopeasti, lääkkeiden määrä kasvoi. Kun Julius kuitenkin oli reipas ja ruoka maittoi, saimme vielä viikkoja helliä häntä silityksin, kehuin ja makupaloin.
Jo varhain veljekset opiskelivat hyvän varaston ihmisten sanoja. Niinpä Julius sairastuttuaan ymmärsi mainiosti, kun häntä kehotettiin ”nostamaan koipea” pihalla, hän söi jättiannoksia nesteenpoistolääkkeitä. Hän tiesi mihin mennä, kun hänet neuvottiin takan alle viileään. Kun kerroin, että tuulikaapin ovi on yöksi häntä varten avattu, hän marssi kahden huoneen läpi suoraan annettuun osoitteeseen.
Hän selvisi vielä maaliskuun iduksesta (15.3.), jolloin Juliuksen nimen inspiroinut Julius Caesar murhattiin 2054 vuotta sitten. Sen jälkeen hän hiipui. Lopulta eivät enää kelvanneet lääkkeet eikä ruoka. Enimmäkseen potilas nukkui, halusi vain välillä pihalle syömään lunta.
Kuolemaansa edeltävänä iltana hän kävi makuuhuoneessa tervehtimässä meitä molempia erikseen. Sitä ei ollut tapahtunut kuukausiin. Halusiko hän kertoa, että nyt hän luovuttaa?
Kun eläinlääkäri tuli viimeisen kerran, Julius ei enää suostunut paikalle, jossa häntä aina tutkittiin. Hän tiesi, että arvioitten aika on ohi. Hän asettui tiiviisti jalkojeni juureen. Silitin häntä, kiitin yhteisestä ajasta. Puhelin hänelle kunnes väsynyt koiransydän lakkasi lyömästä.
Ahdistus Juliuksen voinnista vaihtui suruun ja kaipaukseen. Lääkäri lohdutti, että Juliusta oli hoidettu niin hyvin ja niin kauan kuin kotioloissa suinkuin voi.
Julius oli upea ja älykäs koira. Ykkönen vertaistensa joukossa. Corgien tapaan määrätietoinen – etten sanoisi itsepäinen. Viimeisinä päivinään hän joskus poimi makupaloista pillerit, rouskutti ne ja jätti herkun lattialle. ”Ette kai te luule, etten minä tiedä, mistä tässä on kyse?!”
Tätä kirjoittaessani kastelen uuden tietokoneen näppäimet pilalle, mutta Nero jo vaatii jakamatonta huomiota talon ainoana lemmikkinä.
Erkki Kankaanmäki
10.3.2010 9:29
Hyvin mielin vapaalle
Niin kuin tuhannet muut suurten ikäluokkien edustajat, myös meidän ruokatoimittajamme Liisa Lindell jää eläkkeelle tänä vuonna. Viimeinen työpäivä on 31. maaliskuuta. Kun juhlimme Liisa läksiäisiä, ilmassa oli historian siipien havinaa.
ET:n lukijat ovat saaneet nauttia Liisan kattauksesta neljänä vuosikymmenenä. Tänä aikana ruokakulttuuri, ja jo pelkästään ruoan saatavuus, on muuttunut ratkaisevasti. Ruokatoimittajilla on ollut kiehtova työ esitellä lukijoille uusia raaka-aineita ja ruokalajeja Meksikosta Kiinaan. Suomalaista unohtamatta.
Sain seurata sivusta, miten tyylikkäästi vanha ruokatoimittajamme johdatti seuraajansa tehtävään. Ylimielisyys ja nokittelu loistivat poissaolollaan – molemmin puolin. Seniori antoi kaiken tietonsa nuoremman käyttöön hyväksyen, että uusi ihminen tekee kuitenkin työn omalla tavallaan.
Juniori otti yhteisistä kuukausista kaiken irti tietäen, että hänellä on etuoikeus tutustua lehden perinteeseen suoraan mestarilta. Liisan filosofian mukaan ET:n ruokaohjeissa pitää aina olla jotakin uutta, sillä kokeneet lukijamme jo osaavat kotiruoka- ja sesonkiherkut.
Toimitus hyvästeli porukan äitihahmon ja rauhanrakentajan, itsenäisen ja suvaitsevan ihmisen. Kunpa me työpaikan vanhimmat taitaisimme tällaisen roolin eikä kopean kaikkitietävän, jota pelätään enemmän kuin arvostetaan.
– Kyllä minusta tuntuu, että nyt on juuri oikea aika lähteä eläkkeelle, Liisa lausahti moneen kertaan läksiäisjuhlissaan, 63-vuotiaana.
Työelämäkeskustelu käsittelee tätä nykyä melkein yksinomaan työuran pidentämistä sen alusta ja lopusta, toisin sanoen rahaa. Liisan ura muistuttaa vielä tärkeämmästä: työn sisällöstä ja hyvästä työtoveruudesta, jotka molemmat auttavat kaikkia jaksamaan.
Valoisaa kevättä, töissä tai vapaana!
4.3.2010 16:31
Hoitotestamentti puhuttaa
Muistan kun tein elinluovutustestamentin joskus 1980-luvulla. Asia oli sinänsä yksinkertainen. Jos kuolen vaikkapa auto-onnettomuudessa, haluan että hyväkuntoiset ruumiinosani niin kuin sydän, maksa tai munuaiset ovat lääkäreiden käytettävissä. Niillä voi pelastaa toisen ihmisen hengen.
Elinluovutustestamentti eli tuo pieni lappunen lompakossani ei ole painanut massia eikä mieltä, mutta silloin aluksi asiaan liittyi taikauskoinen pelko. Ennakoinko tällä omaa varhaista loppuani? Vaan ei hätää, mitään ei ole tapahtunut näinä 30 vuotena.
Hoitotestamentti on vähän samanlainen henkinen kynnys. Se tuntuu manaavan esille pelkoja, että hoitotestamentti tulisi laatimisensa jälkeen hyvinkin pian ajankohtaiseksi. Uudessa ET:ssä (4/2010) on hieno toimittaja Helena Hietaniemen juttu sen laatimisesta ja samalla luotaus toimittajan omien vanhempien ja sisaren viimeisiin päiviin.
Samoin kuin tavallinen testamentti myös hoitotestamentti helpottaa omaisten valintoja silloin, kun ihminen itse ei pysty enää omia toiveitaan esittämään. Se helpottaa myös lääkäreiden päätöksiä. Siksi minusta on ollut yllättävä lukea sen vastustuksesta.
Eräs lukijamme kirjoitti, että hoitotestamentti on yksi keinoista, joilla yhteiskunta kiirehtii päättämään päivät tuottamattomilta, sairailta ihmisitä. Aika kova väite – mitä ajattelet?
24.2.2010 9:26
Pako ruusupensaisiin
– Katsotaanko taas?
Hymähdimme miehen kanssa toisillemme, että eikö todellakaan ole parempaa tekemistä, mutta houkutus oli vastustamaton. Telkkari auki, kouraan lämmin kupponen, ja pako arjesta Agatha Christien seurassa saattoi alkaa. Pakkasen piirittäminä upposimme englantilaiskylien ja -kartanoiden rikoksiin.
Neiti Marplen vanhojen jaksojen viehätys on paitsi murhaajan jahtaaminen myös Jane Marplen persoona. Ulkoisesti huomaamaton mummeli, jolla ei ole nuoruutta, asemaa, perhettä eikä mammonaa mutta kirkas järjenjuoksu. Suloinen kosto niille koppaville poliiseille ja ketkuille, jota luottavat ylivoimaisuuteensa tai kuvittelevat vievänsä tätiä kuin pässiä narusta.
Oma nautintonsa sisältyy sarjojen huolelliseen ajankuvaan. Mietimme aina, mihin sodanjälkeiseen kauteen jakso on sijoitettu. Mittariksi käy esimerkiksi muodin vaihtelu. Tiukka vyötärö, hassut pienet hatut – 40-luvun loppua? A-linjainen takki, saumasukat, tuollainen isompi hattu – olisiko 50-luvun puoliväliä? Autot kertovat nekin asiantuntijalle tarinaansa.
Englantilaishurma jatkuu maaliskuussa, kun Midsomerin murhat palaa uusin jaksoin. Britanniassa katsojat ovat äänestäneet ylikomisario Tom Barnabyn suosituimmaksi etsiväksi kautta aikojen.
Yhdistyisikö hänessä sopiva annos sankaria ja isällisyyttä, kovuutta ja myötätuntoa, aikuisen kypsyyttä? Jännittävien juonenkäänteiden ohessa sipaistaan suhdetta oman lapsen ikäiseen työtoveriin ja pitkän avioliiton hellyyteen ja tylsyyteen.
Onko tämä nyt mielenterveyttä edistävää todellisuuspakoa, siitä viis. Ruusujen ja romanttisten kylänäkymien kyllästämiin kuviin hivuttautuva paha maailma on juuri niin raaka kuin omassa lämpimässä pesässään kestää katsella. Ja oikeus voittaa, melkein aina.
Maija Toppila
päätoimittaja
18.2.2010 10:10
Kaksoset ovat kiehtovia
Suomen Kuvalehden yhdennäköisyyskisan vuonna 1930 voittaneet kaksoset Mauno ja Paavo Hakala kertovat elämästään uudessa ET:ssä. Tuplasti tarinoita on numeron hauskimpia ja koskettavimpia juttuja. Pojat menettivät äitinsä 8-vuotiaina ja joutuivat olemaan paljon erossa toisistaan. Veljen kaipuu oli kova.
Kaksoset ovat häkellyttävän samannäköisiä edelleen, niin myös toinen parivaljakkomme politiikan maailmasta. Tiesitkö, että kansanedustaja Leena Rauhala ja entinen kansanedustaja Leea Hiltunen ovat identtisiä kaksosia? Heillä on tietysti ollut aikanaan kaksoishäät.
Tragedia väikkyy siskostenkin taustalla: äiti oli talvisodan aattona menettänyt lento-onnettomuudessa koko perheensä, miehen ja kolme lasta. Uuden avioliiton myötä syntyneet tytöt olivat äidin silmäterä, mutta ei koskaan yksilöinä vaan aina “tyttöinä”, jotka puettiin samanlaisiin.
Koska omat kaksoseni ovat tyttö ja poika, heitä ei ole voinut koskaan sekoittaa toisiinsa. Muutkin erot ovat silmiinpistävät: tytär on tumma ja ruskeasilmäinen, poika on vaaleampi ja vihreäsilmäinen. Kun heiltä kysytään, onko kaksosilla jokin syvempi yhteys, he nyökyttelevät ja vakuuttavat että ymmärtävät puolesta sanasta, mitä toinen tarkoittaa.
Onko sinulla kokemusta kaksosuudesta? Kuulisin mielelläni muistoja niin identtisistä kuin epäidenttisistä kaksossisaruksista.
12.2.2010 18:11
Espoolaiset, sunnuntaina avantoon!
“Se on niin ihanaa”, “en voisi elää ilman avantoa”, “aloitan joka aamu avantouinnilla”, “ei se pulahdus mitään, mutta olo on taivaallinen sen jälkeen”. Tällaista suitsutusta saa kuulla avantouintiin hurahtaneilta. Hrrr… minä olen kissa, joka inhoaa kylmää vettä, mutta nyt pakko kokeilla, onko puheissa perää.
Suuntaan sunnuntaina 14.2. Espoon Oittaalle, missä on ET:n ja Suomen Ladun avantouintitapahtuma klo 12-17. Ehdin paikalle varmaan kahden maissa.
Tapahtuma? Uikkarit päälle, veteen ja äkkiä pois? “Tapahtuman” kesto on siis kaksi minuuttia! Ei vaitiskaan, onhan Oittaalla muutakin hauskaa. Saa katsella toisten pulahduksia, ja kun taas on täysissä pukeissa, voi istahtaa kahville. Ja tehdä tuttavuutta ET:n ystävien kanssa.
Lihakset on aluksi hyvä lämmitellä esimerkiksi sauvakävelylenkillä. Kokenut kaverini suosittelee oikeita avantotossuja ja niiden puuttuessa vaikka sukkia jalkaan. Jalkapohjat ovat muuten kuin liekeissä. Joku sanoo, että saunasta on helpompaa upota kylmään syleilyyn, toinen on varma siitä, että juuri saunaan ei kannata mennä, lämpötilaero iholla vain korostaa kylmän kokemusta.
Voi hyvä ihme. Antakaa nyt neuvoja ensikertalaiselle! Nähdään ystävänpäivänä -
Maija
4.2.2010 10:04
Miehet ottavat nuorempia?
Tämänaamuisessa Helsingin Sanomissa oli ajatuksia herättävä lukijakirje. 50-60-vuotias eronnut nainen valitti, että samanikäisiä vapaita miehiä ei kerta kaikkiaan ole tarjolla, sillä eronneet miehet katselevat vain kymmenen vuotta nuorempia.
Vähän yli viisikymppisen naisen kumppaniksi tarjoutuvat vain 10-20 vuotta vanhemmat miehet – kirjoittajan mukaan vanhuusiän hoivaajan toivossa.
Läheistä suhdetta kaipaava kirjoittaja uskoi, että suunnittelleen samanikäisistä puolisoista voisi tulla tasapainoisimpia pariskuntia. Onhan heillä niin paljon jaettavaa, kun nuoruuden ja aikuisuuden maailma musiikkia myöten on tuttua.
Onko tässä kirjoittajan väitteessä perää? Mitä sanovat miehet? Ja naiset?
