Aiemmat kirjoitukset - Syyskuu, 2009

29.9.2009 21:41

Eva eläkkeelle

Olen aina kuulunut Eva Polttilan ihailijoihin, sillä hän on juuri sellainen asiallinen ja hillityn lämmin tv-toimittaja, niin kuin olla pitää. Uutiset ovat usein yksitoikkoisia katsauksia valtion tulo- ja veroarvioon, välillä kauheita paljastuksia taas uusista kansanmurhista ja toisinaan yksikertaisesti samantekeviä – ainakin minulle (niin kuin paikalliset urheilukilpailujen tulokset). Eva Polttilan ääni on ollut aina selkeä mutta eloisa, ja hänen katseessaan on häivähtänyt pientä huumoria tai surua uutisten laadun mukaan.

Odotan kauhulla, että uutisia lukee joukko näyttelijöitä, jotka eivät aivan ymmärrä, mistä puhuvat, mutta jotka liioittelevat kaikkia uutisten herättämiä tunteita.  Sehän tuntuisi valmiiksi nauretulta komedialta. Siksi olinkin yllättynyt, kun muutamat tuttavani ovat pitäneet Polttilaa kylmänä tai kalseana. Kaikkea muuta!  Uutisankkurin tunnetaito on minimalismia, hyvin pienten eleiden hallintaa. Enempää en ainakaan minä kaipaa.

Mutta kaikkeen tottuu. Talvella esitetty kotimainen draamasarja Uutishuone kuvasi 1970-lukua, jolloin uutisiin kelpasi vain robottimaisen selkeästi lausuva mieshenkilö. Varmaan silloiset katsojat ajattelivat, että juuri näin, ilmeettömästi ja virallisesti, tulee uutiset lukea. Sitten tulivat uudet tuulet, vauhti ja elämä, juontajien väliset heitot ja pienet haastattelutkin.

Eva Polttila on 63 ja kuuluu siten suuriin ikäluokkiin, jotka eläköityvät näinä vuosina sankoin joukoin. Polttilaa katsellessa ei voi muuta kuin todeta, että nykyiset kuusikymppiset muistuttavat entisaikojen viisikymppisiä, elleivät nuorempiakin. Ihmettelen, jos hän ei putkahda vielä ruutuun johonkin projektiin tai pieneen sarjaan. Siinä toivossa.

20.9.2009 16:45

Hitlerin aikaa?

Professori Sirkka-Liisa Kivelän mielestä suomessa vanhustenhoito on vuosia lakaistu maton alle. Ihmiset, jotka eivät enää selviä kotioloissa, on keskitetty vanhoihin sairaaloihin, jotka eivät sovellu tähän tarkoitukseen. Massasäilytys ei anna mahdollisuuksia järjestää päiväaikaan riittävästi puuhaa ja ulkoilua, joten uni ei maita. Levottomuutta hoidetaan sitten rauhoittavilla ja unilääkkeillä, mistä seuraa tokkuraisuutta ja sekavuutta.

Ei ole aikaa eikä ihmisiä pitämään seuraa ja järjestämään joka päivälle ohjelmaa. Yksi ET:n lukija nosti esille sen ongelman, että vaikka hän haluaisi silloin tällöin autella vanhainkodissa, se ei käy, koska laitos haluaa säännöllisyyttä: jos tulet, tuletkin sitten joka perjantai klo 9-11. Tällaiseen ei moni ole valmis, ja apu jää käyttämättä.

Sirkka-Liisa Kivelä sanoi, että lääkärikoulutukseen ei kuulu riittävä määrä geriatriaa, joka antaisi hoitaville lääkäreille kokonaiskuvaa normaalista vanhenemisesta.  Kotonaan asuva sekava, kompasteleva vanhus katkaisee reisiluunsa, mutta kukaan ei ehdi katsomaan esimerkiksi hänen lääkeannoksiaan. Siellä voi olla hevoskuuri lääkkeitä, joista vanha tokenisi murto-osalla. Kenelle kuuluisi senkin tarkistaminen, että kotona ei ole liukkaita mattoja? Missä on arkijärki, joka näkisi ihmisen elämäntilanteen, ei vain ikävien yksityiskohtien lopputuloksen, hoitoa vaativan sairauden?

Kylmä suhtautuminen elämän viime vuosiin kielii Kivelän mielestä hitlerimäisestä piittaamattomuudesta ja julmuudesta. Olemme  paaduttaneet mielemme suuren ihmisjoukon inhimillisille tarpeille niin kuin he olisivat outoa, alempaa rotua.

Kivelä on ollut yhteydessä monien maiden tutkijoihin ja vanhushoidon käytäntöihin, ja sillä perustella hän väittää, että Suomessa vallitsee erilaisuuden, myös vanhuuden kammo, jota hän ei ole tavannut muualla. Parjattu Yhdysvallatkin on kohentanut määrätietoisesti vanhustenhoitoa, sitä on tutkittu, siihen on panostettu.  Sen sijaan että Suomessa epäkohtiin olisi rivakasti tartuttu, kysymys on lakaistu maton alle. Pois silmistä, pois sydämestä.

Valoa Kivelä näkee siellä, missä on tosissaan lähdetty muuttamaan asioita.  Muutos vaatii henkilökunnan koulutusta ja asennemuutosta. Pienissä yksiköissä  eri puolilla Suomea on otettu monta askelta eteenpäin. Hän kertoi meille eräästä pienestä vanhainkodista, jonka 15 asukkaasta kaikilla oli käytössä unilääkkeet kaikkine seuraamuksineen. Kun henkilökunta järjesti heille tekemistä ja virikettä, vain kaksi tarvitsi enää unilääkettä öisin. Aktiivisuus ja virkeä mieli päivällä ramaisivat illalla, ja niin unikin maittoi.

Henkilökunta tunsi tekevänsä mielekästä, kiinnostavaa työtä, jonka hedelmät olivat kaikkien nähtävissä. Se esti heitä vaipumasta kyynisyyteen ja kovuuteen, tyypillisiin loppuunpalamisen oireisiin.

Olimme kutsuneet professori Kivelän vieraaksemme, koska tiesimme, että hänellä on pitkä kokemus vanhuksista lääkärinä ja tutkijana. Hän on rohkea inhimillisen vanhuuden puolustaja, joka muutama päivä ET:ssä käynnin jälkeen esiintyi  lehdissä, radiossa ja teeveessä. Keskustelu oli kimmahtanut ET:n kolumnistin Kaari Utrion provokaatioksi tarkoitetusta heitosta, että vanhojen kärsimykset voisi lopettaa kuolipillerillä. Utrio ei tietenkään tarkoittanut tätä kirjaimellisesti, mutta keskustelu leimahti, ja se oli hänen tarkoituksensakin.

ET kantaa kortensa kekoon ja tulee käsittelemään  hyviä esimerkkejä pitkin tätä ja tulevaa vuotta.  Lukijoissamme on iäkkäitä ihmisiä mutta myös heidän lapsiaan, joilla on vanhoja enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa vanhempiensa hyvinvointiin. Meidän on vaadittava parempaa, vanhojen mutta myös omasta puolestamme.

11.9.2009 15:58

Kiitos raadille

Minua ilahdutti paitsi keskustelun määrä myös sen laatu.  Saimme hyviä ideoita myös itse ET-lehden kehittämiseen.  Huomattavan moni oli tyytyväinen matka-aiheisiin. Mikä onkaan ihanampaa iltojen hämärtyessä kuin upota nojatuolimatkalla suunnittelemaan sitä omaa talvi- tai kesämatkaa tai pelkästään haaveilemaan siitä.

Itse haluaisin Ranskaan, melkeinpä minne vain, missä kasvaa viiniköynnös. Slovenia olisi yksi unelmakohde, maahan on pieni ja nätti kuin postikortti. Kroatia on jo tullut tutuksi. En varmaan ole yksin myöskään Uuden Seelannin kaihossa.

Ennen jokaista matkaani olen etsinyt netistä vinkkejä vaikka vain hyvistä kahviloista. Tässä voisin kuvitella nettiET:n yhteisöllä olevan paljon annettavaa toisilleen. Kuuluisimmista menomestoista ja muista nuorten paikoista on yleensä tietoa yllin kyllin, mutta mistä löytyvät sivukatujen tunnelmalliset ravintolat ja kahvilat, joissa on ystävällinen palvelu ja joissa on vielä jäljellä paikallisväriä? Entä pienet, edulliset hotellit, joissa saa nukkua yönsä rauhassa ja joissa on kauneutta ja kodinomaisuutta?

Toimisiko kohteiden mukaan jaoteltu Teema-osio, jossa olisi maat ja niiden alla seudut ja kaupungit ja niiden alle mahdollisuus antaa omia suosikkeja. Pitkät matkatarinat olisivat nekin arvokkaita. Parhaat voisivat päästä lehteen!

On aika mainiota, että samat asiat kiinnostavat yksiä, mutta ehdottomasti eivät toisia. Ruokajutut näyttävät nostattavan kiihkeitä tunteita: joitakin ne eivät voisi vähempää kiinnostaa, toisille ne kuuluvat ykköskastiin. Kerropa minulle, miksi rakastat ruokajuttuja tai miksi ne raivostuttavat?

4.9.2009 9:47

Kiehtovat minielämäkerrat

Pentti Linkola, Annikki Tähti, Sisko Istanmäki, Tauno Matomäki… Kaikki kiinnostavia  ihmisiä, joista olemme lukeneet lyhempiä ja pitemiä juttuja.  Kenestäkään ei ole tehty varsinaista elämäkertaa, mutta nyt he kertovat itse pitkän elämänsä tarinan parillakymmenellä kirjan sivulla.

Olen saanut etukäteen luettavakseni toimittaja Riitta Kylänpään kirjoittaman muistelmakokoelman Nyt vasta näen (Otavalta syyskuussa 2009).  Olen lueskellut sitä yksi tarina kerrallaan, ja olen kyllä ihastunut näihin ihmisiin. Heitä yhdistävät sota-ajan kokemukset ja Suomi, joka on niin toisenlainen kuin nyt.  Arkkiatri Risto Pelkonen kertoo sukunsa kesäpaikasta Laatokan saaressa, kuvataitelija Ulla Rantanen taas sotavuosista Ruotsissa äitinsä ja sisarustensa kanssa – ja myöhäisen iän irtiotosta asumaan Afrikkaan.

Mikä muistelijoissa tekee vaikutuksen on heidän rehellisyytensä.  Kirjan nimi varmasti on myös ohjannut ajatuksia: nyt vasta näen, millainen elämäni oikeastaan oli. He uskaltavat kertoa vanhempiensa rajoittuneisuudesta ja omasta epävarmuudestaan.

Nämä ihmiset on valittu kirjaan tietenkin sen takia, että he ovat saavuttaneet kuuluisuutta omalla alallaan, mutta kukaan ei pidä itseään nerona, joka on pienestä pitäen päättäväisesti raivannut tiensä menestykseen. Monelle ura on osin sattuman sanelemaa. Joillekin oman alan löytyminen on yksinkertaisesti merkinnyt pelastautumista kovemmalta kohtalolta.

Sota-aika saa monenlaista valotusta. Sotaa käytiin Saksan rinnalla, eikä kansalaisten asenteet saksalaisia kohtaan olleet yhtä pidättyväisiä kuin Mannerheimin.  Psykoanalyytikko Esko Varilo kertoo pikkupoikana ihailleensa Hitleriä.  Elokuvaaja Markku Lehmuskallio taas teki Oulussa tihutöitä muiden poikien kanssa: he tyhjensivät saksalaisten junien pyörien laakerit liukkaina pitävät rasvasäiliöt ja täyttivät ne hiekalla.  Hän toteaa, että vanhemmat ilmeisesti kannustivat heitä tekosiin, sillä tuskin he itse olisivat niitä keksineet.

Kuolemastakaan ei arastella puhua. En voi olla lainaamasta tässä Markku Lehmuskallion kuvausta hänen vaimonsa, Siperian nenetsin Anastasian suvun ikiaikaista hautauskäytäntöä:

“Arkkua rakennetaan seitsemän päivää. Kun vainaja ja kaikki tavarat, joita vainajan uskotaan tuonpuoleisessa tarvitsevan, on saatu arkkuun, porataan arkun kanteen Otavan tähtikuvio, jotta vainaja voi tähtitaivaan avulla suunnistaa vainajien maahan. Koska Siperiassa on ikirouta, arkku jätetään maan päälle. Saattoväki ei saa katsoa taakseen, koska silloin vainaja voisi kutsua heidät mukaansa, ja vainajan kutsua on noudatettava. Vaikka ihminen olisi kuollut kesällä, kuolee hän todellisuudessa vasta talvella, jolloin lumi peittää hänen jälkensä. Talvella kuollut kuolee oikeasti vasta kesällä, jolloin hänen jälkensä sulavat pois.”

Kirjaa varten on haastateltu seuraavia: Ulla Rantanen, Pentti Linkola, Annikki Tähti, Esko Varilo, Markku Lehmuskallio, Sisko Istanmäki, Lassi Nummi, Yrjö Kukkapuro, Tauno Matomäki, Helena Kekkonen, Rafael Wardi, Kaisa Korhonen, Risto Pelkonen ja Arne Nevanlinna.