Sain vastikään kiinnostavan lukijakirjeen, joka kommentoi ET:n numero 2/2010:n juttua Pitkän liiton uusi startti:
“Olen kauan odottanut kirjoitusta pitkässä parisuhteessa elävistä pareista. Tämä näyttää olevan ‘hiljainen tabu’. Aina kirjoitetaan käsi kädessä seesteisesti kulkevista ja onnellisista pareista. En kuitenkaan tiedä yhtään onnellista paria (30-40 vuotta yhdessä). Asiahan on niin, että ihmisessä itsessäänkin huonot puolet vahvistuvat ikääntyessä. Muun muassa aiheetonkin mustasukkaisuus lisääntyy, ärsyyntymiskynnys alenee ja ihminen kaipaa omaa rauhaa.
Juuri silloin kun haluat istuskella ihan omissa oloissasi tai olet vähän huonokuntoinen, toinen haluaa juuri sillä sekunnilla, että aletaan hakea sitä kummallisesti kadonnutta vasaraa tai lähdetään kauppaan. Nämä pienet arjen asiat paisuvat joskus avioeron kokoisiksi kynnyksiksi. Ihan erikseen on sitten oikein tahallinen toisen kiusaaminen ja kaikenlainen vaatiminen aina siihen pisteeseen saakka, että toinen on ihan loppuun väsynyt.
Oma liittoni on 36 vuotta vanha, ja olemme ratkaisseet ylipääsemättömäksi kasvaneen toistemme sietämättömyyden siten, että asumme eri osoitteissa. Näemme toisiamme lähes joka päivä, autamme toisiamme niissä asioissa, missä toinen on ekspertti. Joskus siitä huolimatta tappelemme verbaalisella tasolla, ja on tullut taas aika ottaa etäisyyttä.
Voihan elämäänsä rakentaa joustavastikin, jos on mahdollista. Hyvin vaikeaa on erota kokonaan henkilöstä, jonka kanssa on elänyt nuoresta asti, on yhteiset lapset ja yhteinen menneisyys.”
Minusta tämä lukijan ratkaisu on rohkea. Se ei tietenkään sovi kaikille – onhan jo kahden asunnon hankkiminen useimmille taloudellisesti mahdotonta. Mitä mieltä olet? Johtaako vanheneminen tällä tavalla erojen kärjistymiseen? Onko rehellinen ero parempi?
