Aiemmat kirjoitukset - Maaliskuu, 2010

31.3.2010 8:44

Väriräjähdys

Kun ensimmäisen kerran pääsin autolla Helsinkiin 1960-luvun alussa, koin suurimman elämykseni jo Jyväskylän korkeudella. Nelostien leikkaamaan harjun rinteeseen oli hyökännyt lupiini.

Kukka, jota kotona Oulussa vaalittiin kukkapenkeissä, riekkui Keski-Suomessa villinä ja violetin kaikissa sävyissä.

Lupiinimuisto nousi pintaan, kun posti toi kevään airuen, siemen- ja taimikuvaston. Esite säihkyy punaista, keltaista, oranssia ja vihreää, nimet sulavat suussa kuin karamellit ja pakottavat tanssahtelemaan.

Vai mitä pidätte sellaisista nimistä kuin kuunlilja ’Lakeside Cha Cha’ tai syysleimu ’Peppermint Twist’? En voi millään päättää, kumpi on kauniimpi, kiinanpioni vai siperianunikko.

Viherkasveja on tarjolla yltäkylläisesti, ja moni on leutojen talvien rohkaisemana lähtenyt kokeilemaan Keski-Euroopan kaunistuksia. Jännittävä nähdä, mitä hankien alta paljastuu – kuka paleltui, kuka kesti.

Silti mikään ei voita sitä riemua, kun yhtäkkiä tajuaa, että kevät on kohta täällä taas. Mahla odottelee syöksymistään koivuihin, ja ihmisriepukin haluaisi laulaa onnesta.

Niin kauan kuin piha on lumessa, saa tyytyä puuhailemaan sisäkasvien kanssa. Vuosikymmeniä vanha kiinanruusuni kaipaa taas leikkausta.

Pensas on päässyt hiljalleen kallistumaan, ja tuo olohuoneen Pisan torni pitää samalla oikaista. Hetken se on nupo, sitten tuoreenkiiltävät lehdet aukeavat oksantynkien päähän.

Kevätpuuhien ei tarvitse olla suuria ja näyttäviä. Ystävykset puhelevat ikkunan äärellä ja ihastelevat saintpaulioiden sinisiä silmiä. Sakset napsahtavat, ja kostutettuun paperiin kääräistään muutama lehti kotiin vietäväksi.

Kevätauringon valossa, kuohkeassa mullassa, alkaa taas elämän ihme kukkapurkissakin.

Kevättä rintaan!

Maija Toppila,
päätoimittaja

23.3.2010 13:59

Näkymä ikkunastani

Vaikka aamulla mittari meillä Nuuksiossa näytti -12 astetta, päiväkulta lämmittää kuumasti ja on päästy plussan puolelle.  Säteilevä katunäkymä työhuoneeni ikkunasta sen todistaa: Munkkivuori ja Niemenmäki höyryävät auringossa.

19.3.2010 10:18

Koira joka tiesi

Annan tällä kertaa blogini toimittajamme Erkki Kankaanmäen haltuun. Hän kertoo rakkaasta Julius-koirastaan näin:

Kolmetoista vuotta ilonamme olivat welsh corgit Julius ja Nero. Maaliskuun lopun iltana jäi sitten enää Nero. Julius lähti Suureen Tuntemattomaan, jossa ei enää ole uupumusta, pelkoa eikä taistelua.

Julius oli ollut koko ikänsä terve, kunnes hän sitten sairastui. Varsin pian selvisi, ettei sairautta voida voittaa.

Meille Julius oli aina hän kuten Nerokin on. Pennut tulivat meille vappuna, pistivät ensin paikat sekaisin ja paneutuivat sitten kantavien elementtien järsimiseen. Muutimme pian rivitalonpätkään, jonka pihalla oli tilaa koirien telmiä. Vuodet tasoittivat eloa.

Juliuksen joululta alkanut sairaus eteni nopeasti, lääkkeiden määrä kasvoi. Kun Julius kuitenkin oli reipas ja ruoka maittoi, saimme vielä viikkoja helliä häntä silityksin, kehuin ja makupaloin.

Jo varhain veljekset opiskelivat hyvän varaston ihmisten sanoja. Niinpä Julius sairastuttuaan ymmärsi mainiosti, kun häntä kehotettiin ”nostamaan koipea” pihalla, hän söi jättiannoksia nesteenpoistolääkkeitä. Hän tiesi mihin mennä, kun hänet neuvottiin takan alle viileään. Kun kerroin, että tuulikaapin ovi on yöksi häntä varten avattu, hän marssi kahden huoneen läpi suoraan annettuun osoitteeseen.

Hän selvisi vielä maaliskuun iduksesta (15.3.), jolloin Juliuksen nimen inspiroinut Julius Caesar murhattiin 2054 vuotta sitten. Sen jälkeen hän hiipui. Lopulta eivät enää kelvanneet lääkkeet eikä ruoka. Enimmäkseen potilas nukkui, halusi vain välillä pihalle syömään lunta.

Kuolemaansa edeltävänä iltana hän kävi makuuhuoneessa tervehtimässä meitä molempia erikseen. Sitä ei ollut tapahtunut kuukausiin. Halusiko hän kertoa, että nyt hän luovuttaa?

Kun eläinlääkäri tuli viimeisen kerran,  Julius ei enää suostunut paikalle, jossa häntä aina tutkittiin. Hän tiesi, että arvioitten aika on ohi. Hän asettui tiiviisti jalkojeni juureen. Silitin häntä, kiitin yhteisestä ajasta. Puhelin hänelle kunnes väsynyt koiransydän lakkasi lyömästä.

Ahdistus Juliuksen voinnista vaihtui suruun ja kaipaukseen. Lääkäri lohdutti, että Juliusta oli hoidettu niin hyvin ja niin kauan kuin kotioloissa suinkuin voi.

Julius oli upea ja älykäs koira. Ykkönen vertaistensa joukossa. Corgien tapaan määrätietoinen – etten sanoisi itsepäinen. Viimeisinä päivinään hän joskus poimi makupaloista pillerit, rouskutti ne ja jätti herkun lattialle. ”Ette kai te luule, etten minä tiedä, mistä tässä on kyse?!”

Tätä kirjoittaessani kastelen uuden tietokoneen näppäimet pilalle, mutta Nero jo vaatii jakamatonta huomiota talon ainoana lemmikkinä.

Erkki Kankaanmäki

10.3.2010 9:29

Hyvin mielin vapaalle

Niin kuin tuhannet muut suurten ikäluokkien edustajat, myös meidän ruokatoimittajamme Liisa Lindell jää eläkkeelle tänä vuonna. Viimeinen työpäivä on 31. maaliskuuta. Kun juhlimme Liisa läksiäisiä, ilmassa oli historian siipien havinaa.

ET:n lukijat ovat saaneet nauttia Liisan kattauksesta neljänä vuosikymmenenä. Tänä aikana ruokakulttuuri, ja jo pelkästään ruoan saatavuus, on muuttunut ratkaisevasti. Ruokatoimittajilla on ollut kiehtova työ esitellä lukijoille uusia raaka-aineita ja ruokalajeja Meksikosta Kiinaan. Suomalaista unohtamatta.

Sain seurata sivusta, miten tyylikkäästi vanha ruokatoimittajamme johdatti seuraajansa tehtävään. Ylimielisyys ja nokittelu loistivat poissaolollaan – molemmin puolin. Seniori antoi kaiken tietonsa nuoremman käyttöön hyväksyen, että uusi ihminen tekee kuitenkin työn omalla tavallaan.

Juniori otti yhteisistä kuukausista kaiken irti tietäen, että hänellä on etuoikeus tutustua lehden perinteeseen suoraan mestarilta. Liisan filosofian mukaan ET:n ruokaohjeissa pitää aina olla jotakin uutta, sillä kokeneet lukijamme jo osaavat kotiruoka- ja sesonkiherkut.

Toimitus hyvästeli porukan äitihahmon ja rauhanrakentajan, itsenäisen ja suvaitsevan ihmisen. Kunpa me työpaikan vanhimmat taitaisimme tällaisen roolin eikä kopean kaikkitietävän, jota pelätään enemmän kuin arvostetaan.

– Kyllä minusta tuntuu, että nyt on juuri oikea aika lähteä eläkkeelle, Liisa lausahti moneen kertaan läksiäisjuhlissaan, 63-vuotiaana.

Työelämäkeskustelu käsittelee tätä nykyä melkein yksinomaan työuran pidentämistä sen alusta ja lopusta, toisin sanoen rahaa. Liisan ura muistuttaa vielä tärkeämmästä: työn sisällöstä ja hyvästä työtoveruudesta, jotka molemmat auttavat kaikkia jaksamaan.

Valoisaa kevättä, töissä tai vapaana!

4.3.2010 16:31

Hoitotestamentti puhuttaa

Muistan kun tein elinluovutustestamentin joskus 1980-luvulla.  Asia oli sinänsä yksinkertainen.  Jos kuolen vaikkapa auto-onnettomuudessa, haluan että hyväkuntoiset ruumiinosani niin kuin sydän, maksa tai munuaiset ovat lääkäreiden käytettävissä. Niillä voi pelastaa toisen ihmisen hengen.

Elinluovutustestamentti eli tuo pieni lappunen lompakossani ei ole painanut massia eikä mieltä, mutta silloin aluksi asiaan liittyi  taikauskoinen pelko. Ennakoinko tällä omaa varhaista loppuani? Vaan ei hätää, mitään ei ole tapahtunut näinä 30 vuotena.

Hoitotestamentti on vähän samanlainen henkinen kynnys.  Se tuntuu manaavan esille pelkoja, että hoitotestamentti tulisi laatimisensa jälkeen hyvinkin pian ajankohtaiseksi.  Uudessa ET:ssä (4/2010) on hieno toimittaja Helena Hietaniemen juttu sen laatimisesta ja samalla luotaus toimittajan omien vanhempien ja sisaren viimeisiin päiviin.

Samoin kuin tavallinen testamentti myös hoitotestamentti helpottaa omaisten valintoja silloin, kun ihminen itse ei pysty enää omia toiveitaan esittämään.  Se helpottaa myös lääkäreiden päätöksiä. Siksi minusta on ollut yllättävä lukea sen vastustuksesta.

Eräs lukijamme kirjoitti, että hoitotestamentti on yksi keinoista, joilla  yhteiskunta kiirehtii päättämään päivät tuottamattomilta, sairailta ihmisitä. Aika kova väite – mitä ajattelet?