Kun ensimmäisen kerran pääsin autolla Helsinkiin 1960-luvun alussa, koin suurimman elämykseni jo Jyväskylän korkeudella. Nelostien leikkaamaan harjun rinteeseen oli hyökännyt lupiini.
Kukka, jota kotona Oulussa vaalittiin kukkapenkeissä, riekkui Keski-Suomessa villinä ja violetin kaikissa sävyissä.
Lupiinimuisto nousi pintaan, kun posti toi kevään airuen, siemen- ja taimikuvaston. Esite säihkyy punaista, keltaista, oranssia ja vihreää, nimet sulavat suussa kuin karamellit ja pakottavat tanssahtelemaan.
Vai mitä pidätte sellaisista nimistä kuin kuunlilja ’Lakeside Cha Cha’ tai syysleimu ’Peppermint Twist’? En voi millään päättää, kumpi on kauniimpi, kiinanpioni vai siperianunikko.
Viherkasveja on tarjolla yltäkylläisesti, ja moni on leutojen talvien rohkaisemana lähtenyt kokeilemaan Keski-Euroopan kaunistuksia. Jännittävä nähdä, mitä hankien alta paljastuu – kuka paleltui, kuka kesti.
Silti mikään ei voita sitä riemua, kun yhtäkkiä tajuaa, että kevät on kohta täällä taas. Mahla odottelee syöksymistään koivuihin, ja ihmisriepukin haluaisi laulaa onnesta.
Niin kauan kuin piha on lumessa, saa tyytyä puuhailemaan sisäkasvien kanssa. Vuosikymmeniä vanha kiinanruusuni kaipaa taas leikkausta.
Pensas on päässyt hiljalleen kallistumaan, ja tuo olohuoneen Pisan torni pitää samalla oikaista. Hetken se on nupo, sitten tuoreenkiiltävät lehdet aukeavat oksantynkien päähän.
Kevätpuuhien ei tarvitse olla suuria ja näyttäviä. Ystävykset puhelevat ikkunan äärellä ja ihastelevat saintpaulioiden sinisiä silmiä. Sakset napsahtavat, ja kostutettuun paperiin kääräistään muutama lehti kotiin vietäväksi.
Kevätauringon valossa, kuohkeassa mullassa, alkaa taas elämän ihme kukkapurkissakin.
Kevättä rintaan!
Maija Toppila,
päätoimittaja
