Annan tällä kertaa blogini toimittajamme Erkki Kankaanmäen haltuun. Hän kertoo rakkaasta Julius-koirastaan näin:
Kolmetoista vuotta ilonamme olivat welsh corgit Julius ja Nero. Maaliskuun lopun iltana jäi sitten enää Nero. Julius lähti Suureen Tuntemattomaan, jossa ei enää ole uupumusta, pelkoa eikä taistelua.
Julius oli ollut koko ikänsä terve, kunnes hän sitten sairastui. Varsin pian selvisi, ettei sairautta voida voittaa.
Meille Julius oli aina hän kuten Nerokin on. Pennut tulivat meille vappuna, pistivät ensin paikat sekaisin ja paneutuivat sitten kantavien elementtien järsimiseen. Muutimme pian rivitalonpätkään, jonka pihalla oli tilaa koirien telmiä. Vuodet tasoittivat eloa.
Juliuksen joululta alkanut sairaus eteni nopeasti, lääkkeiden määrä kasvoi. Kun Julius kuitenkin oli reipas ja ruoka maittoi, saimme vielä viikkoja helliä häntä silityksin, kehuin ja makupaloin.
Jo varhain veljekset opiskelivat hyvän varaston ihmisten sanoja. Niinpä Julius sairastuttuaan ymmärsi mainiosti, kun häntä kehotettiin ”nostamaan koipea” pihalla, hän söi jättiannoksia nesteenpoistolääkkeitä. Hän tiesi mihin mennä, kun hänet neuvottiin takan alle viileään. Kun kerroin, että tuulikaapin ovi on yöksi häntä varten avattu, hän marssi kahden huoneen läpi suoraan annettuun osoitteeseen.
Hän selvisi vielä maaliskuun iduksesta (15.3.), jolloin Juliuksen nimen inspiroinut Julius Caesar murhattiin 2054 vuotta sitten. Sen jälkeen hän hiipui. Lopulta eivät enää kelvanneet lääkkeet eikä ruoka. Enimmäkseen potilas nukkui, halusi vain välillä pihalle syömään lunta.
Kuolemaansa edeltävänä iltana hän kävi makuuhuoneessa tervehtimässä meitä molempia erikseen. Sitä ei ollut tapahtunut kuukausiin. Halusiko hän kertoa, että nyt hän luovuttaa?
Kun eläinlääkäri tuli viimeisen kerran, Julius ei enää suostunut paikalle, jossa häntä aina tutkittiin. Hän tiesi, että arvioitten aika on ohi. Hän asettui tiiviisti jalkojeni juureen. Silitin häntä, kiitin yhteisestä ajasta. Puhelin hänelle kunnes väsynyt koiransydän lakkasi lyömästä.
Ahdistus Juliuksen voinnista vaihtui suruun ja kaipaukseen. Lääkäri lohdutti, että Juliusta oli hoidettu niin hyvin ja niin kauan kuin kotioloissa suinkuin voi.
Julius oli upea ja älykäs koira. Ykkönen vertaistensa joukossa. Corgien tapaan määrätietoinen – etten sanoisi itsepäinen. Viimeisinä päivinään hän joskus poimi makupaloista pillerit, rouskutti ne ja jätti herkun lattialle. ”Ette kai te luule, etten minä tiedä, mistä tässä on kyse?!”
Tätä kirjoittaessani kastelen uuden tietokoneen näppäimet pilalle, mutta Nero jo vaatii jakamatonta huomiota talon ainoana lemmikkinä.
Erkki Kankaanmäki
Hyvä Erkki Kankaanmäki
Kiitos kauniista kirjoituksesta, se oli todella koskettava. Olen itsekin kokenut saman koirani kohdalla, joka eli lähes neljätoistavuotiaaksi. Sain kokea koirani kanssa niin paljon, ilon hetket sen tullessa pienenä pentuna, luopumisen hetken kun sen aika tuli. Surutyötä sain sen tehdä paljon, ja itkusta ei tuntunut tulevan loppua. Nyt tästä on ajasta on kulunut lähes kaksi vuotta, silti kaipaan vieläkin hyvää ystävääni. Minulla on tällä hetkellä muutaman kuukauden ikäinen uusi pentu, joka on tuonut iloa ja helpottanut menetyksen tuskaa. Mutta koskaan en unohda ensimmäistä koiraani, toinen ei voi korvata toista, jokainen on oma yksilö. Meillä on kuitenkin ihanat muistot, joita voimme vaalia. Ja valoa tulevaan, tuo uusi pieni suloinen koira, josta tulee myös hyvä ystävä. Hyvää jatkoa ja aurinkoista tulevaa kevättä.
Miten ihanaa, että Julius sai olla omalla reviirillään oman laumansa kanssa loppuun saakka ja sai siirtyä kauniisti ja arvokkaasti uuteen reviiriinsä. Mitään kuolemaahan ei ole. Mikään ei häviä tai katoa. On vain muodonmuutos ja näyttämön vaihdos. Tämä koskee kaikkea elollista, ihmisiä, koiria, kissoja…
Minkähänlainen Juliuksen uusi reviiri on?
Osanottoni ja lämpimiä ajatuksia!
Marja Leena
Maila!
Onnea pienelle tulokkaalle! Mikään ei ole somempi kuin koiranpentu, jolla on koko elämä edessä!
Välähdyksenomainenkin oivallus koiran kyvystä kommunikoida on häkellyttävä. Kun Julius vingahteli minulle eräänä loppuelämänsä päivänä, kysyin, mitä hän haluaa. Silloin hän katsoi minua, nyökkäsi sitten kohti pihaovea ja siirsi taas katseensa minuun. Selvemmin ei koira voisi itseään ilmaista!
Erkki K.
Eläimillämme on niin paljon viisautta mitä meiltä ihmisiltä puuttuu.
Ymmärrämme siitä ehkä joskus pieniä häivähdyksiä.
Itse saman menettämisen tilanteen kokiessani ajattelin että se ilo
minkä ystävä on tuottanut on silta surun yli. Niinpä 8 vuoden jälkeen olen jo odottamassa kevään korvalla uutta pikkukumppania.
Valoa kevääseen.
Kiitos lohduttavasta kommentista!
Nero-koira saa nyt kaiken huomion, mutta mennee jonkin aikaa ennenkuin aurinko mieltämme valaisee.
t. Erkki K.
Hyvä Erkki Kankaanmäki,
kiitos liikuttavasta kirjoituksestasi! Niin on eläin ihmisen kumppani. Ja niin sanaton on ymmärtämisen ketju.
Rapsutuksia nyt perheen ainokaiselle ja valoa kevääseen isäntäväelle!