Kalamiehet
(Hämäläinen idylli)

Ruuhessansa liki kaislarantaa
istuu korpraali ja everisti,
vanhat kumpikin ja kuulunehet
kerran suomalaiseen ruotuväkeen;
kummankin jo harmennut on hapsi,
kummaltai jo paras miehuus mennyt,
mutta viel’ on tuima silmän tuli,
huulten viiva vinha kummallakin,
jos ei onkeen iske ahven, koska
toinen kalan venheeseen jo veti.

Näin he istuneet on kaiket kesät;
everisti kaupungissa asuu,
mutta joka suvi sieltä saapuu
huvilaansa, päähän Huhtaniemen,
kalastamaan vellamoisten karjaa;
korpraali on kotimiesnä talvet.

Kalastetaan karit järven kaikki,
joka lahden soppi soudetahan,
riidellähän riipan laskennasta,
kummalle se purren puolle pannaan;
toisen onkea jos nyppäisevi,
toinen ehdottaa jo ensi paikkaa,
siihen taas ei suostu toinen; sentään
jousta liiaksi ei jännitetä,
ettei rikkuis kalarauha kaunis.

Näin he istuneet on kaiket kesät.

Mutta saunarantaan saavuttaissa
saalis tuiki tyysti punnitahan,
tirkistetään, tarkistetaan, viedään
kirjaan, jota everisti pitää -
koko saalis ynnä suurin kala;
kumpainenkin hyvin muistaa, kuka
sen on saanut, mutta vait on toinen
kateudesta, ylpeydestä toinen;
vihdoin tuutingin on tunti pyhä.

Everisti kuistillansa istuu,
pitkää piippuansa polttelevi,
katselevi kaukometsän rantaa,
maistaa maljastansa silloin tällöin;
korpraalipa kyökin akkunassa
avoimessa haikujansa vetää,
samoin katselevi kaukometsään,
samoin maistaa joskus maljastansa;
häiritse ei hiljaisuutta kukaan.

Hämärtyy jo suvi-yöhyt, päivän
viime puna iltapilveen peittyy,
järvi peilityynnä kimmeltävi,
raksahtavi rantalehdon rastas,
polskahtavi hauki ruohikossa,
kuuluu kauempata koiranhaukku,
aironsounti viiden virstan takaa;
eikä sitten enää kuulu mitään.

Näin he istuneet on kaiket kesät.

Mutta silloin juuri murhe saapui:
kerrotaanpa, kesä muuan tuli,
korpraali ei ollut entisellään,
käynyt hält’ ei syönti eikä sounti,
usein unhotti hän airon aivan,
päästi pitkänsiiman purren alle,
vaarin ottanut ei, vaikka koho
kokonaan jo veden alle painui.
Tuumi everisti: “Vanhaks tullut
on jo Matti, honkiin horisevi,
mutta niinhän käypi meidän kaikkein.”
Mietti noin, ja koki miestä sietää.

Mutta kerran, koska Matti hältä
sotki sotkuksihin ongen parhaan -
synti suurin kalamiehen, jonka
tekee tomppeli vain tottumaton -
jaksanut ei sisuansa suistaa
enää everisti, vaanpa ärjäs
hälle silloin vihan-vimmoissansa:
“Matti p-le! Sua lempo riivaa!”

Vastannut ei Matti mitään, siiman
selvitteli seikkaperäisesti,
pani onkehensa uuden lieron,
siihen sylkäisi ja viskas veteen
alakuloisena kulmiltansa,
sitten vasta verkalleen hän virkkoi:
“Taitaa lempi riivata ei lempo,
sattua voi vielä sotkus vyyhteen.”

Eikä everisti ymmärtänyt,
katsoi vain kuin miestä mielipuolta.

Mutta aamunapa muutamana,
juur’ kun oli kalaanlähdön aika,
juhlatamineissaan Matti oli,
univormussansa muinaisessa,
tehden kunniaa, kun kuistillensa
huonehestaan everisti astui;
hymyhuulin siinä Matti seisoi
selkä suorana kuin nuorukaisen.
Sanat virkkoi: “Jumal’ antakohon!
mutta mielin tästä naimisihin.”

Langennut jos oisi kansi taivaan,
Luojan manner luja järkähtänyt,
kuu ja päivä radoiltansa ratki,
talon katto, seinät siirtynehet,
ei ois everisti hämmästynyt
kuin hän hämmästyi nuo sanat kuullen;
taapäin astahti ja miestä katsoi
hän kuin kummitusta kotvan, sitten
Matin muistain mielipuoliseksi
naurun kaikuvan hän päästi, kysyi:
“Sinä naimisiin! Ja kenen kanssa?”

Vastasipa vakavasti Matti:
“Kenen muun kuin tuolta Saaren Sannan,
viime yönä kaikki kaupat tehtiin.”

Täytyi uskoa jo miehen sanaan,
tuiki totiselta näytti Matti,
epäillyt ei everisti enää,
veti kerran kaksi viiksiänsä,
takaisin hän portahilta pyörsi
jalkaa polkaisten ja ärjähtäen:
“Mene sitten vaikka Hiiden kirnuun!”

Vastas Matti: “Jumal’ antakohon,
pyydän viikon pari virkalomaa.”

Yksinään nyt everisti istuu
ruuhessansa liki kaislarantaa,
yksin puhisee ja puntaroipi
saunarannassa hän saalistansa,
josta iloa ei hällä enää,
koska kadehdi ei tuota toinen;
yksin totiansa nyt hän maistaa,
miettii ainoata arvoitusta,
joka yöt ja päivät päässä pyörii:
“Kuinka saattaa, kuinka kehtaa olla
miehen mieli silloin naimisihin,
kun on kesän paras ahven-aika?”

Eikä päästä voi hän pulmastansa.

Usein miettii tuota yöhön myöhään,
katselevi kaukometsän rantaa,
päivän peittyessä iltapilveen,
järven peilityynnä kimmeltäissä,
raksahtaissa rantalehdon rastaan,
polskahtaissa ruohikossa hauvin,
kuuluessa koiranhaukun kaukaa,
aironsounnin viiden virstan takaa;
miettii, miettii, eikä keksi mitään.

Joku nousee aatos nuoruudesta,
elämästä elämättömästä;
hetken heijastuu ja jälleen haipuu.
Mutta kauan kamarissaan vielä
everisti kahtakäteen astuu.

Vieri noin nyt viikko pitkä, pari.

Mutta aamunapa muutamana,
kuistilleen kun everisti astuu,
taas on onkitamineissaan Matti
siinä kuin ei ollut oisi mitään;
katsahtavi everisti häneen,
mutta kysymättä mitään, mennään
rantahan kuin ennen, käydään ruuheen
niinkuin ennen, päivä ongitahan
niinkuin ennen, eikä kumpainenkaan
toisen mieltä kysy, kuulostele;
saavutaan kuin ennen saunarantaan,
puhumatta saalis punnitahan,
vaan kun tullut tuutingin on tunti,
everisti kuistillaan kun istuu,
Matti avoimessa akkunassaan,
eellimmäinen päätään kääntämättä
sanan vihdoin virkahtaa: “No Matti?”

Matti silmin tuimin tuijotellen
posken nojaa nyrkkihinsä, lausuu:
“Petti, p-le, kuin naiset pettää,
vaikka hälle varmat kihlat annoin!”

Sellainen se oli Saaren Sanna.

Kerrotaan, nyt everisti nousi,
täytti ensin itsellensä lasin,
toisen Matille ja niitä yhteen
kilahutti, vakavasti virkkoi:
“Tervetuloa taas miesten joukkoon!”

Kiertyy kyynel Matin silmäkulmaan:
“Kaunis sentään oli Saaren Sanna!”

Everisti laatuisasti lausuu:
“Viekkaus on nimi vaimon; paras
että ijäks siitä sillä pääsit.”

Matti vastaa: “Jumal’antakohon,
vaan on hyvä everistin haastaa,
tuntenut kun ette vielä koskaan
ensi rakkauden tulta pyhää!”

Kumpainenkin vaikenee nyt vallan.

Mutta uuden aamun tullen istuu
ruuhessansa liki kaislarantaa
jälleen korpraali ja everisti,
viekoitellen vellamoisten karjaa;
taas on Matti ennallaan kuin muinen,
onkeaan kuin palokärki sihtaa,
pääse hält’ ei enää pitkäsiima,
unhotu ei airo eikä koho;
taas on ilo everistin saada
kala taikka toista kadehtia,
hältä kiistää kiviriipan paikkaa;
eikä tuosta hetken häiriöstä
enää elin-ajassaan he puhu.

Näin he kalastavat kaiket kesät.

Tarkoittiko hän siis, että minun pihallani selviävät vain kaikkein järeimmät kesäkukat? Oliko minunlaiseni liian huolettoman emännän turha haaveilla pioneista ja muista herkänsuloisista, vaativista kasveista? En todellakaan rakastanut tönkköjä samettiruusuja, jotka tajuaa aidoiksi vain lähietäisyydeltä ja silloinkin ennen kaikkea tuoksun perusteella. Ne sopivat mielestäni parhaiten hautausmaalle tai kaupungintalon edustan istutuksiin.

MINIÄN SUHDE ANOPPIINSA muistuttaa mimoosaa. Nuori äiti ja perheenemäntä kuulee neutraalissakin toteamuksessa kätketyn moitteen. Niin kuin senkin kerran, kun anoppi katseli mustaa piironkiani ja lausahti, että mustilla pinnoilla on paljon näkymätöntä likaa.

Tarkoittiko hän, että olen laiminlyönyt siivouksen? Pitäisikö heti rientää jynssäämään? Ajatella, että muistan vielä vuosikymmenten takaa nämä vähäpätöiset reviirinylitykset. Sitten yhtäkkiä olen itse anoppikokelaana ja toivon, ettei tölvisi nuoria ajattelemattomilla lausahduksillaan. Vaan minkäs teet, olitpa äänessä tai vaiti, toinen tulkitsee sen tavallaan. Kun on oikein vapaamielinen ja koettaa välttää moralisointia, huomaakin olevansa huithapeli.

ANOPPINI OLI SITÄ PAITSI OIKEASSA. Tunnustin sen tänä kesänä, 20 vuoden jälkeen. Samettiruusut sopivat piharuukkuihin marketoiden seuraksi. Kun tulin reissusta kotiin, nuo oranssit haisuliinit kekottivat pihalla virkeinä, vaikkeivät olleet saaneet vettä päiväkausiin. Sitä paitsi anopilla itselläänkin oli samettiruusuja mökillä eikä hän siis voinut pitää niitä vain laiskojen miniöiden kukkasina.

Mustat pinnat kyllä odottavat yhä kosteaa rättiä.
Vai olisiko säämiskä parempi?

Lupsakkaa heinäkuuta!

Pään painan ruohikolle
ja oion jalkojain.
En jaksa pohdiskella,
mä tahdon olla vain.

Sen viisaammat voi tehdä,
mä päivän kultaan jään.
Mä tunnen kaikki tuoksut
ja luonnon loiston nään.

Voi leikitellä mielikseen,
voi ottaa jättää paikoilleen
tai olla niin kuin luonnostaan
ja maata vaan.

Mä peikko siihen uskoon jään,
on maailmaa tää minkä nyt mä nään.

Tämä Tove Janssonin runon käännös ei nyt ole ihan loistokas enkä ole ihan varma, onko se edes Tove Janssonin. Tietääkö kukaan?  Silti se sopii juhannusviikonlopun jälkeiseen raukeuteen.

Olen poiminut Omenapuun Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kortista, johon teksti on painettu Siljon omin käsin kirjoittamasta alkuperäisrunosta.

Alla omenapuiden

Alla omenapuiden
valkeina tuoksuvain
lempeät äänet kuulen
öisten kuiskijain.

Alla omanpuiden
onnea, murhettaan
tuhannet ihmiset kuiskii
kautta suven maan.

Alla omenapuiden
monet jo iloitsin
päivät valontäydet
täysin sydämin.

- Pienenä kyynä sentään
murhe mieleeni saa:
ääntä ei lempeintä, jok’ei
voisi haavoittaa.

Aivan oikein, olen saanut Kuhmon puraisun. Lähdimme sinne viime kesänä autolla Pohjanlahden rannalta. Ajoimme Oulujokivartta, ohitimme Kajaanin, Sotkamon, ja yhä vain matka jatkui itää kohti. Pohjanmaan viljavat, tasaiset seudut vaihtuivat sinisiin vaaroihin, suonruskeat joet kirkkaisiin, hiekkarantaisiin järviin.

On ruuhka-Suomen väärinymmärrys, että kotoa katsoen kaukainen kohde olisi syrjässä. Kesällä Kamarimusiikin aikaan Kuhmo on yksi Suomen ellei maailman kansainvälisimmistä paikoista, seutu, jossa ulkomaan epelit, taiteilijat ja tulisielut otetaan lämpimästi vastaan. Rento suomalainen, luonnonläheinen meininki vetoaa aivan kaikkiin, ja on hauska nähdä joku New Yorkin tai Tokion huippuviulisti popsimassa torilla rönttösiä. Teepaita on täysin asiallinen vaate niin esiintyjillä kuin konserttiyleisöllä.

Kansainvälistä itärajalla on ollut aina. Juuri Kuhmosta lähtivät kansallisromantiikan innoittamat taiteilijat toivioretkille Vienan-Karjalaan 1900-luvun vaihteessa. Kalevalan ja karjalaisen kulttuurin vaalimiseen vihkiytynyt Juminkeko-keskus tekee nyt kulttuurimatkoja rajan taakse. Talvisotamuseossa selviää sekin, että neuvostosotilaat koettivat katkaista Suomen vyötäröltä juuri Kuhmon kohdalta. Kuhmo on idän ja lännen välissä, joskus kovin vetoisella paikalla.

Syvimmin mieleen jäävät loppujen lopuksi ihmiset. Kuhmosta muistan vuokraemäntäämme Reetaa. Syrjäkylällä opettajina uurastaneen Huttusen pariskunnan vinttikamari oli hotellia kotoisampi tukikohta. Reeta laittoi meille aamiaisen ja hilpaisi sitten asioilleen ja Kamarimusiikin vapaaehtoistöihin. Hänen silmänsä tuikkivat niin kuin aina ihmisellä, joka saa elää kauneuden keskellä.

Leppoisaa juhannusta!

ET:n (13/2010) sivulla 47 on Birgit Perttulan resepti kesäkurpitsakakusta, ja yllätyksekseni sain sitä eilen sisareni luona. Mikä kuohkea ja miedonmaukas leivonnainen. Kesäkurpitsaa siinä on raastettuna kolmisen desiä, ja muuta makua antavat muun muassa oliiviöljy, jogurtti ja pähkinärouhe. Mikään näistä aineksista ei maistu erikseen, ei myöskään kaneli, jota tulee ruokalusikallinen.  

Birgit kehottaa nauttimaan kakkua sellaisenaan kahvin tai teen kanssa – niin kuin me teimme eilen – tai vaniljajäätelön kera.  Kesäkurpitsakakku voisi sopia pakastettavaksikin, se on niin kaunis ja pyöreä ja saa syksyllä muistelemaan elokuun lämpöä. Tässä linkki ohjeeseen: http://www.nettiet.fi/teemat/ruoka/art1880-Lukijoiden-parhaat-reseptit–Kakku-kesakurpitsasta.html

Ruokajutuistamme pitää vielä mainita iki-ihanan Vivi-Ann Sjögrenin haastattelu. Toimittaja ja kuvaaja Milla von Konow on käynyt legendaarisen keittokirjailijan kanssa kirkkonummelaisella tilaa, jossa Jukka Kilpinen kasvattaa pariasataa chililajiketta. Siis pariasataa! Vivi-Ann Sjögregin ihmetteli, ettei ole nähnyt sellaista lajikemäärää edes Meksikossa.

Chili on hieno kasvi, mutta kuten Vivi-Ann sanoo: “Kunnioitan chilejä kuin tiikereitä. Ei niitäkään voi suin päin mennä silittämään.”

Suomalaiset perinneruoat eivät houkuttele nimillään eivätkä ulkonäölläänkään, mutta tuoreena ja sokkomaistettuina ne ovat ylen ihania.

Katselin alle parikymppisenä silmät pyöreinä, kun äitini serkku Vieno tuli meille kaupungistuneille tekemään leipäjuustoa.
 
Tuttu tuote vaati melkoisen määrän työtä ja hermoja, ennen kuin kahviasetille siirtyi viipale tuoksuvaa herkkua.

Naapurista oli hyvissä ajoin varattu ternimaitoa, joka haettiin päälärillä.

Äiti juoksutti maidon juustoksi. Vieno taputteli sen leivinlaudan päälle litteäksi kiekoksi ja tuki laudan avotulen äärelle paahtumaan.

Leipäjuusto oli valmis, kun ruskeat laikut täplittivät sen pintaa.

– Hyvin natisee hampaissa, ihastelivat emännät.

Ei tullut mieleenkään laittaa juustoa kerman kera uuniin sulamaan niin kuin nykyään on tapana.

Olen seurannut myös juhannusjuuston harrasta valmistamista.

Äiti aloitti maidon hyydyttämisen aamuvarhain suuressa kattilassa puuhellalla ja jatkoi keittämistä, kunnes juusto kokkaroitui kullankeltaisiksi möykyiksi sameaan, makeaan liemeen.

Juuston laatu oli aina keskustelun aihe: tuliko pehmeitä vaaleita palleroita vai pientä oranssia murua.
 
Kattila siirrettiin iltapäiväksi kellariin jäähtymään ja tarjoiltiin jälkiruokana.

Muualta Suomesta tulleille vävypojille ja vieraille pohjoispohjalaisen perinnekeiton nieleminen oli tulikaste, meille muille juhla.

Kun sinulla, hyvä lukija, on nuorempia lomalaisia luonasi, jaa taitosi ja tietosi sukupolvelta toiselle.

Kokeile vaikka sivun 44 mustikkaherkkuja. Ensin metsään tai torille, sitten leipomaan.

Se mikä on vanhemmalle arkipäivää tai mennyttä maailmaa, voi lapselle ja lapsenlapselle olla kesän kohokohta.

Puuhamaa unohtuu, leipäjuuston paisto ei koskaan.

Maija Toppila
Päätoimittaja

Tommy Tabermann oli ennen kaikkea runoilija mutta myös radioääni, televisiokasvo ja kansanedustaja. Keskustelimme kerran hänen eduskunta-aloitteestaan, että pariskuntien pitäisi saada lakisääteinen rakkausloma kerran vuodessa.

Tuntui että tässä on nyt vähän runollinen esitys, jolla ei  tekemistä arkitodellisuuden kanssa. Tommy kuitenkin osoitti aloitteensa tärkeäksi muistuttamalla, miten arjen uuvuttamia useimmat työelämässä taistelevat ovat ja miten vähän heillä on aikaa vaalia tärkeintä asiaa elämässä, rakkautta.

 Ja kun parisuhteen lämpö lakkaa, edessä on joko iloton, tyhjä liitto tai avioero, ja niitähän Suomessa riittää. Avioero voi olla helpotus mutta myös tuska, jonka aallot heijastuvat pitkälle parisuhteen ulkopuolelle, lapsiin, lastenlapsiin, vanhempiin ja isovanhempiin. 

Tätä taustaa vasten kansanedustaja Tabermannin esitys oli vakavasti otettava viesti siitä, että sanoista pitäisi siirtyä tekoihin. Jos rakkaus on tärkeä, sitä pitää vaalia teoin.

Siksi meille on kädet, katse ja suu annettu
Siksi meille on annettu,
että antaisimme
Joka päivä me istumme, kylvämme 
jotakin toisimme, tai sitten emme
Siksi meille on kädet, katse ja suu annettu,
siksi että ihminen on ihmiselle 
metsä, pelto, niitty, perhonen ja siittävä pöly.

Eroottiset runot, Gummerus 2009

kutsut postitettiin ja alettiin odottaa suven hehkeintä päivää. Olisi varmaan vaikea pitää kermakakut raikkaina sellaisella helteellä.

Sinä vuonna toukokuu oli poikkeuksellisen kylmä, kesäkuu jatkui jäätävänä.

No, kyllä se juhannukseksi lämpenee. Mitä vielä, kokko ei meinannut syttyä.

Enää viikko, ja sitten alkaa kesä. Mutta hääpäivän aamuna vesi valui noroina pitkin ikkunalasia.

Ihme kyllä, vihkimisen ajaksi taivaalle repesi aukko, ja häävalssikin pyörähdeltiin ulkona.

Mutta jo illalla vieraat istuivat kuistilla sääskiä hätistellen ja katselivat pisaroiden leikkiä rapakoissa.

Sadepisarat ennustavat onnellista liittoa, ja toki häämatka korvaa alkukesän pettymykset, vakuuteltiin.

Veneemme kynti vastatuuleen kohti Saaristomerta. Ilman ja meren lämpötila oli tasaiset 12 astetta öin päivin.

Olihan se tavallaan romanttista käpertyä sylikkäin villapaidat päällä, lämmittimen katkussa.

Parin viikon päästä keula piti kääntää kotia kohti, sillä veneen moottori simahti.

Tuore aviomies onnistui sen paikkailemaan, mutta sairastui flunssaan ja vietti loppumatkan kannen alla.

Nuorikko ajoi veneen yksin Hangosta Helsinkiin. Perillepäästyä mittarin huiteli kolmeakymmentä.

Alkoi elokuinen hellejakso – ja työt.

Kesä on romantiikan aikaa, mutta varmimmin sen löytää mielikuvitusmaisemista.

Olemme koonneet tähän numeroon vinkkejä elokuvista ja kirjoista, joiden tarinat rakkaudesta ovat meitä koskettaneet.

Elipä yksin tai kaksin, tunnesuhteet kiinnostavat. Vai mitä tuumit sivun 32 aikuisen rakkauden tunnustuksista?

Niistä omista häistäni: juhlat olivat iloiset, ja liitto on kestänyt sateet ja poudat.

Sydäntälämmittävää kesää!

Maija Toppila
Päätoimittaja

Satu kirjoitti: ” Hei! Luen ystäväni tilaamaa ET-lehteä mielenkiinnolla ja innolla, vaikka olenkin vasta nelikymppinen.

Niin ystäväni kuin minä ollaan hieman pyöreitä hyvän perinteisen kotiruuan ystäviä. Emme juurikaan kikkaile ns. uutuus-juttuja!

Minulle heräsi ajatus, että olisiko mahdollista saada lehteen ruokaosuutta, joka olisi perinteistä suomalaista kotiruokaa ja päivän kalorit olisivat 1200 kcal:n luokkaa!

Ystävän kanssa on puhuttu, että emme osaa itse laskea kaikkia kaloreita emmekä osaa suhteuttaa määrää koko päivän osalta.

Jutussa voisi olla esim. muutaman päivän, viikon, parin esimerkit, joissa olisi koko päivän ateriat, niin että kaikki vanhemman väen lukijanne osaisivat niitä noudattaa!

Ruoat olisivat sellaisia vanhan kansan mieluisia, ei nykyajan vouhotuksia!  Kiitollisena jo etukäteen odotan mahdollista juttua lehteen.”

Ottakaapa kantaa, hyvät blogin lukijat – tarvittaisiinko kevennettyä kotiruokaa?

Maija Toppila
päätoimittaja

Miten pitkään kesän odotus kestääkään ja tässä se nyt on.

Viime viikonlopulla olin kaksi yötä merellä purjeveneellä. Menimme itää kohti, ja senhän arvaa, millaista vauhtia matka etenee, kun kryssitään täydelliseen vastatuuleen.

Itä-Helsingin maamerkit, kuten Aurinkorannan pilvenpiirtäjä ja Vuosaaren satamanosturit, eivät millään jääneet taakse, ja niinpä muutaman tunnin edestakaisen sahauksen jälkeen käynnistimme moottorin ja hurautimme Onasin saaren poukamaan.

Siinä sitä istuttiin kahden ja nautittiin auringonlaskusta ja viinilasillisesta. Joutsenkolmikko uiskenteli lahdella.

Päivät toimistotalossa kestää, kun muistelee meren kimallusta.

Helsingin Sanomat käsittelee syyskesän sarjassaan amerikkalaisia yhteiskuntaluokkia, ja tänään lehti esitteli muurarin pojasta  eliittiyliopiston kautta laatulehden toimittajaksi kivunneen Alfred Lubranon, 53. 

Itsensä kaltaisista, yhteiskuntaluokasta toiseen loikanneista kirjan kirjoittanut Lubrano kertoo Helsingin Sanomien haastattelussa, ettei vieläkään koe oloaan kotoisaksi yläluokkaan kuuluvien  joukossa.  Opiskelujen alussa kesti aikansa, ennen kuin hän tunsi olevansa edes älyllisesti samalla viivalla opiskelukavereidensa kanssa. Sosiaalisesti ja taloudellisesti se ei tietenkään ollut mahdollista.

Lubranon luulisi liikkuvan kuin kala vedessä sukulaistensa kanssa, mutta luonteva yhteys omaan taustaankin katkesi.  Kun elämäntyyli ja kiinnostuksen kohteet muuttuvat, koulutettua lasta saatetaan pitää ylpistyneenä.  

Toisaalta Lubranon haastattelemat “nousukkaat” kertovat, että vaatimaton tausta on rikkauttakin: karheampaan elämään ja kielenkäyttöön tottunut liikemies tai juristi osaa palvella asiakastaan paremmin kuin hienoston kasvatti. Alemmasta keskiluokasta kirurgiksi ponnistanut  voi olla ylpeämpi omasta saavutuksestaan kuin kultalusikka suussa syntynyt kollega, joka on jo kolmannen polven lääkäri ja töissä isänsä lääkäriasemalla.

Lehtijuttu herätti monia ajatuksia.  Säätykierron sanotaan Suomessa hidastuneen, toisin sanoen, jos nyt synnyt työläisperheeseen, on entistä epätodennäköisempää, että saat akateemisen koulutuksen ja ammattin. 

 Suurten ikäluokkien tilanne oli täysin toinen. Jos meillä vielä ennen sotia valtaosa ihmisistä asui maaseudulla, nyt lähes koko kansa on kouluttautunut, keskiluokkaistunut ja vaurastunut. 

Millaisia tuntoja maalaistaustainen vallan saleihin siirtynyt virkamies on pitänyt sisällään? Hänhän ei ole harpponut vain yhtä tai kahta vaan viisikin porrasta yhteiskuntaluokissa ylöspäin.

Tosin meillä on vähän sellaisia akateemisia ja upporikkaita vanhoja sukuja, joita Yhdysvaltain huippuyliopiston opiskelijat tulevat.  Meidän yliopistommekin ovat kansanomaisempia – tai ainakin ovat olleet.

Tämä olisi mielenkiintoinen aihe tutkia Suomessakin.  Faktaa yhteiskuntaluokista ja niiden sisäisistä liikkeistä on toki saatavilla, mutta entä tunnot?

Kaksi suhteellisen tuoretta kirjaa kertoo lisää:

• Katriina Järvinen, Laura Kolbe: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (Kirjapaja, 2007)
• Tarja Tolonen (toim.): Yhteiskuntaluokka ja sukupuoli. (Vastapaino, 2008)
• Linkki Lubranon kirjan kustantajan sivulle: http://eu.wiley.com/WileyCDA/WileyTitle/productCd-0471714399.html

Hyvin nuoret ihmettelevät, miten 50 täyttänyt nainen vielä kehtaa revitellä reisiään lavalla. Heille kyseessä on luonnonoikku ja jotenkin nolo tapaus, vaikka Madonna jatkaa vain sitä samaa meininkiä, jonka hän aloitti kolmekymmentä vuotta sitten.

Madonnan teknopop ei vetoa minuun, ei myöskään yliampuva seksin tyrkyttäminen, mutta tanssit ihastuttavat, niissä on vauhtia ja voimaa.

Radiohaastattelussa eräs fysioterapeutti  totesi että jos tanssija on kerran ollut notkea, hän pysyy samassa kuosissa vanhetessaankin – toki säännöllisellä mutta varsin maltillisella harjoittelulla.  Miten sitten Madonnan tapauksessa, jossa päivittäiseen elämään kuuluvat  jooga-, hölkkä- ja tanssitunnit!

Jännittävää nähdä, pitääkö Madonna pintansa yhtä uljaasti kuin meidän oma Airamme, Aira Samulin, jonka häkellyttävä tanssijan ura on jatkunut puolen vuosisataa. Tuskin kukaan kyseenalaistaa nyt, saako Aira hehkua, mutta varmaan jossakin vaiheessa hänellekin olisi joku mielellään osoittanut paikkaa takavasemmalla. Niin kuin varttuneiden luoma taide olisi laadullisesti kehnompaa, tai että  se oli pois nuoremmilta.

Toinenkin asia yhdistää näitä kahta rautaista naista: huoli ja vastuu kärsimyksestä. Tällekin olisi helppo irvistellä: voiko julkkiksen hyväntekeväisyys olla yhtä jaloa kuin taviksen.  Mutta jos Aira saa asemansa ansiosta huomiota mielenterveyspotilaille ja heidän omaisilleen ja miljoonia ihmisiä koskettava Madonna voi auttaa Afrikkaa, niin siitä vain.

Voiko elinvoiman säilyttäneitä taitelijoita sitten lainkaan verrata meihin tavallisiin tallareihin?  Minusta heistä ei ole normiksi eikä vastaavaa voi edellyttää keneltäkään.  Kankea, pyöreä ja hitaanpuoleinen immeinen voi elää yhtä rikasta ja hauskaa elämää kuin  säihkysääri. Mutta voivathan nämä ihmeelliset dynamot riemastuttaa meitä ihmisen nähtävästi ehtymättömillä mahdollisuuksilla.

Romaanisarjan väkivaltakuvaukset ovat paikoin niin rujoja, että en varmasti mene katsomaan siitä tehtyä elokuvaa.  Sanotaan, että Grimmin veljesten pelottavat sadut eivät vahingoita lapsen mieltä, sillä  kirjalliset kauhukuvat kesyyntyvät vastaanottajan sietokyvyn mukaisiksi.  Säästän siis itseäni.

Ruotsalaisia on helppo ymmärtää. Dekkarin Tukholman kuvaukset ovat osin tuttuja, ja maaseudulle sijoittuvat osuudet voi helposti kuvitella. Yhteiskunnassa on samantapaisia jännitteitä kuin meilläkin rasismista median ja päättäjien kitkaan, mutta kaikki on kärjekkäämpää.

Larsson on osa Ruotsi-kuumettani, joka nousee aina kun ankkuri nostetaan ja suunnataan länttä kohti.  Virkistääkseni ruotsin kieltä ostin Hbl:n kuukausilehden Voltin – vaikka viisaampaa olisi tutustua Ruotsin tapahtumiin sikäläisten päivälehtien avulla.

Vanha ruotsalainen jazz elvyttäköön musiikillista virittäytymistä.  Käväisin eilen Helsingin parhaassa kansanmusiikin,  jazzin ja  bluesin ja maailmanmusiikin myymälässä Digeliuksessa ja ostin kaksi  ruotsalaisen naissolistin levyä.

Toinen on Alice Babsin kokoelma Illusion, jossa on 1966 Ruotsin Yleisradiolle äänitettyjä, ennen julkaisemattomia  lauluja.Toinen on Monica Zetterlundin englanninkielinen – harmi! – kokoelma Bill Remembered, joka on kunnianosoitus Zetterlundin varhaiselle yhteistyökumppanille jazzpianisti Bill Evansille.

Mutta kuunteles tätä: Bill Evans Trio ja Monica Zetterlund Walz for Debby, ruotsiksi. 1960-luvulla kuvatussa pätkässä Monica laulaa niin ruotsalaisen laulun kuin voin kuvitella! Huolettoman 60-luvun tyyliin tupakka käryää studiossa, jopa laulajan kädessä.

Pitkään luulin, että Länsirannikon salaatti viittaa Kaliforniaan, mutta enemmän se on Göteborgin herkkuja.  Taidan tehdä  oman viritelmäni Västkust saladista, johon tulee mm. rapua, simpukkaa, hernettä ja parsaa.  Vertailen sitä sitten paikan päällä. Onko hyvää reseptiä? Lähetä se vaikka kaikkien nettiET:n lukijoille tämän linkin kautta.

Valitettavasti kukkimisen jälkeen tienvieret olivat harmaita ja elottomia, kun kukkavana muuttui siemenvaiheessa ruskeaksi. Silloin en vielä huomannut, mitä lupiini vei: kaikki suomalaisen ketoluonnon vaatimattomat mutta suloiset kukat.

Niillä penkoilla, jotka lupiini on vallannut,  kissankellot, pulskaneilikat, päivänkakkarat ja koiranruusut ovat muisto vain. Omalta tienvarreltani yritin kitkeä lupiinia vuosia, mutta nyt olen luovuttanut. Sitä ei saa pois millään.

Kuinkahan valistuneita suomalaiset ovat lupiinin tuhoista? Olen kuullut, että jotkut levittävät siemeniä tienpenkoille kylvämällä niitä autonikkunasta. Älkää tehkö sitä!