”SAMETTIRUUSUT sopisivat sinulle”, sanoi edesmennyt anoppini, kun sukulaisuutemme oli vielä tuore. ”Ne kestävät mitä vain.” Sanat jäivät soimaan pahaenteisesti.
Tarkoittiko hän siis, että minun pihallani selviävät vain kaikkein järeimmät kesäkukat? Oliko minunlaiseni liian huolettoman emännän turha haaveilla pioneista ja muista herkänsuloisista, vaativista kasveista? En todellakaan rakastanut tönkköjä samettiruusuja, jotka tajuaa aidoiksi vain lähietäisyydeltä ja silloinkin ennen kaikkea tuoksun perusteella. Ne sopivat mielestäni parhaiten hautausmaalle tai kaupungintalon edustan istutuksiin.
MINIÄN SUHDE ANOPPIINSA muistuttaa mimoosaa. Nuori äiti ja perheenemäntä kuulee neutraalissakin toteamuksessa kätketyn moitteen. Niin kuin senkin kerran, kun anoppi katseli mustaa piironkiani ja lausahti, että mustilla pinnoilla on paljon näkymätöntä likaa.
Tarkoittiko hän, että olen laiminlyönyt siivouksen? Pitäisikö heti rientää jynssäämään? Ajatella, että muistan vielä vuosikymmenten takaa nämä vähäpätöiset reviirinylitykset. Sitten yhtäkkiä olen itse anoppikokelaana ja toivon, ettei tölvisi nuoria ajattelemattomilla lausahduksillaan. Vaan minkäs teet, olitpa äänessä tai vaiti, toinen tulkitsee sen tavallaan. Kun on oikein vapaamielinen ja koettaa välttää moralisointia, huomaakin olevansa huithapeli.
ANOPPINI OLI SITÄ PAITSI OIKEASSA. Tunnustin sen tänä kesänä, 20 vuoden jälkeen. Samettiruusut sopivat piharuukkuihin marketoiden seuraksi. Kun tulin reissusta kotiin, nuo oranssit haisuliinit kekottivat pihalla virkeinä, vaikkeivät olleet saaneet vettä päiväkausiin. Sitä paitsi anopilla itselläänkin oli samettiruusuja mökillä eikä hän siis voinut pitää niitä vain laiskojen miniöiden kukkasina.
Mustat pinnat kyllä odottavat yhä kosteaa rättiä.
Vai olisiko säämiskä parempi?
Lupsakkaa heinäkuuta!
