Kirjoitukset kategoriassa ‘Muistot’

17.8.2011 6:55

Minä ja Mauritz

Illalla ystävätär soittaa.
– Et  ikinä arvaa, ”Mauritz von Spegendorff” kävi tänään meillä töissä!

Nyt kyllä pyörryn, ajat­telen.

Kävijä on Hän, nuoruuteni etärakkaus, josta en koskaan saanut selville mitään. Keksin hänelle nimen, Mauritz von Spegendorff. Vasta pitkällisen onkimisen jälkeen sain tietää, kuka hän oikeasti oli – joku Jorma tai jotain. Joka tapauksessa nimi oli aivan liian tavallinen silloisille pilvilinnoilleni.

Paksulla kuulakärkikynällä, sellaisella, josta napsuttamalla sai ihania värejä, harjoittelin tulevaa, kuvitelmieni siinä vaiheessa jo lyhentynyttä nimenäni, ”Rita von Spegendorff”. Miten hyvin se rimmasikaan.

Ystävättären puhelun jälkeen tipahdin ihanasti takaisiin väljään nuoruuteeni, aikaan, jolloin päämäärätön hengailu voitti kotiolot. Tai no, olihan meillä päämääriä: valmistautua seuraamaan, mistä ostarin ovesta poikalauma seuraavaksi tulee, ja jos kohtaaminen näytti todennäköiseltä, tehdä viime hetkellä jyrkkiä äkkikäännöksiä. Ostaa kioskista ihan mitä vain, jos Ne ja niiden joukossa Hän, sattuisivat menemään ohi.

Ihaninta muistoissa on, että elämässäni on yhä läsnä nuoruudenystäviä, joiden kanssa voin niitä jakaa. Vain kolme ihmistä koko maailmassa minun lisäkseni tietää, miltä Mauritz von Spegendorff näytti. Mikä yhdistävä, salainen muistoaarre!

Perheitä pitkään tutkinut professori Riitta Jallionoja sanoo tässä lehdessä, että perhettä rakennetaan olemassa yhdessä. Sama pätee ystävyyteen. Tarvitaan yhteisiä muistoja ja tarinoita. Mutta ei riitä, että tarinat ovat vuosikymmenten takaa, tarvitaan myös uusia muistoja ja tarinoita.

Läheisyys toisiin ihmisiin säilyy vain yhdessä kokemalla ja jakamalla. Pelkkä muisteleminen ei kanna. Ystävistä kannattaa pitää kiinni. Vanhoista ja uusista. He estävät tunteiden katovuodet.

Nykyisin ei tarvitse välttämättä lähteä ostarille, koska yhteydenpidon voi hoitaa kätevästi internetissäkin. Mutta hyvät ihmiset, menkää ostareille, tavatkaa toisianne. Fyysistä yhdessäoloa ei voita mikään. Netissä et voi tuntea halausta etkä nauraa rätkättää yhdessä.

Hengaillaan,
Riitta Korhonen, toimituspäällikkö

3.8.2011 6:01

Juuret kutsuvat

Eläkkeelle päässeet ystäväni myivät talon ja tavarat ja muuttivat maapallon toiselle puolelle. Mielessä kimalsi ihana elämä. Aurinkoa, valoa, uusia ihmeitä. Kaikki kävi toteen, ja pian sähköpostiini kilahteli innostuneita viestejä ja kuvia.

Mutta sitten, seitsemän vuoden jälkeen, sain yllätysuutisen. ”Myymme talon ja muutamme takaisin”. Päätökselle oli yksi, mutta sitäkin tärkeämpi syy: kova koti-ikävä.

Kun muuton jälkeen tapasimme, ystävättäreni itki vielä vuolaasti kertoessaan tyhjyydestä, joka elämään maailmalla hiipi. ”Kaipasin synnyinmaan elämäntyyliä ja kulttuuria. Ikävöin sukulaisia ja vanhoja ystäviä. Kukaan ei tuntenut historiaani. Tunsin olevani juureton.” Tärkeä magneetti oli lapsenlapsi. Nettikamera ei korvaa tunnetta, joka syntyy, kun pienet kädet lennähtävät isoäidin ja isoisän kaulaan.

Tavallisen arjen pyörteissä usein unohdamme, kuinka tärkeitä juuret ovat. Miten hitaasti ne kasvavat ja miten pahalta tuntuu, jos he katkeavat. Onneksi ystävieni oli mahdollista purkaa päätös ja he jaksoivat vielä hoitaa ison muuttourakan.

Aina lähtö ja paluu eivät ole vapaaehtoisia. Muistamme, kuinka sadattuhannet karjalaiset joutuivat jättämään kotinsa. Vanhin lähtijäpolvi ei koskaan lakannut ikävöimästä Karjalaa. Seuraavat sukupolvet löysivät oman paikkansa, mutta myös he halusivat nähdä vanhempiensa kotikonnut, joista olivat paljon kuulleet. Eikä juurien kutsu lakkaa. Karjalaan ajetaan yhä täysillä busseilla.

Äskettäin oivalsin jotain omasta elämästäni. Muutin pääkaupunkiin 35 vuotta sitten. Vasta nykyinen, kolmas Helsingin-kotini, tuntuu kodilta. Viihdyin kahdessa aiemmassakin, mutta ne olivat – asuntoja. Mikä teki nykyisestä kerrostalosta kodin? Sekö, että ostin sen rähjäisessä kunnossa ja remontoin omannäköisekseni? Vaiko, että talo ja piha ovat aitoa 50-lukua kuten minäkin? On syreeni ja perennapenkki.

Keksin vastauksen. Kaikki kotini ovat olleet samalla alueella. Vähitellen se on alkanut tuntua yhtä tutulta ja leppoisalta kuin nuoruuteni kirkonkylä.

Toimituspäällikö, Aira Väisänen

13.7.2011 1:26

Mimoosa ja samettiruusu

”SAMETTIRUUSUT sopisivat sinulle”, sanoi edesmennyt anoppini, kun sukulaisuutemme oli vielä tuore. ”Ne kestävät mitä vain.” Sanat jäivät soimaan pahaenteisesti.

Tarkoittiko hän siis, että minun pihallani selviävät vain kaikkein järeimmät kesäkukat? Oliko minunlaiseni liian huolettoman emännän turha haaveilla pioneista ja muista herkänsuloisista, vaativista kasveista? En todellakaan rakastanut tönkköjä samettiruusuja, jotka tajuaa aidoiksi vain lähietäisyydeltä ja silloinkin ennen kaikkea tuoksun perusteella. Ne sopivat mielestäni parhaiten hautausmaalle tai kaupungintalon edustan istutuksiin.

MINIÄN SUHDE ANOPPIINSA muistuttaa mimoosaa. Nuori äiti ja perheenemäntä kuulee neutraalissakin toteamuksessa kätketyn moitteen. Niin kuin senkin kerran, kun anoppi katseli mustaa piironkiani ja lausahti, että mustilla pinnoilla on paljon näkymätöntä likaa.

Tarkoittiko hän, että olen laiminlyönyt siivouksen? Pitäisikö heti rientää jynssäämään? Ajatella, että muistan vielä vuosikymmenten takaa nämä vähäpätöiset reviirinylitykset. Sitten yhtäkkiä olen itse anoppikokelaana ja toivon, ettei tölvisi nuoria ajattelemattomilla lausahduksillaan. Vaan minkäs teet, olitpa äänessä tai vaiti, toinen tulkitsee sen tavallaan. Kun on oikein vapaamielinen ja koettaa välttää moralisointia, huomaakin olevansa huithapeli.

ANOPPINI OLI SITÄ PAITSI OIKEASSA. Tunnustin sen tänä kesänä, 20 vuoden jälkeen. Samettiruusut sopivat piharuukkuihin marketoiden seuraksi. Kun tulin reissusta kotiin, nuo oranssit haisuliinit kekottivat pihalla virkeinä, vaikkeivät olleet saaneet vettä päiväkausiin. Sitä paitsi anopilla itselläänkin oli samettiruusuja mökillä eikä hän siis voinut pitää niitä vain laiskojen miniöiden kukkasina.

Mustat pinnat kyllä odottavat yhä kosteaa rättiä.
Vai olisiko säämiskä parempi?

Lupsakkaa heinäkuuta!

14.7.2010 5:50

Perinnepöperöt

Särä, rönttönen, rössypottu…

Suomalaiset perinneruoat eivät houkuttele nimillään eivätkä ulkonäölläänkään, mutta tuoreena ja sokkomaistettuina ne ovat ylen ihania.

Katselin alle parikymppisenä silmät pyöreinä, kun äitini serkku Vieno tuli meille kaupungistuneille tekemään leipäjuustoa.
 
Tuttu tuote vaati melkoisen määrän työtä ja hermoja, ennen kuin kahviasetille siirtyi viipale tuoksuvaa herkkua.

Naapurista oli hyvissä ajoin varattu ternimaitoa, joka haettiin päälärillä.

Äiti juoksutti maidon juustoksi. Vieno taputteli sen leivinlaudan päälle litteäksi kiekoksi ja tuki laudan avotulen äärelle paahtumaan.

Leipäjuusto oli valmis, kun ruskeat laikut täplittivät sen pintaa.

– Hyvin natisee hampaissa, ihastelivat emännät.

Ei tullut mieleenkään laittaa juustoa kerman kera uuniin sulamaan niin kuin nykyään on tapana.

Olen seurannut myös juhannusjuuston harrasta valmistamista.

Äiti aloitti maidon hyydyttämisen aamuvarhain suuressa kattilassa puuhellalla ja jatkoi keittämistä, kunnes juusto kokkaroitui kullankeltaisiksi möykyiksi sameaan, makeaan liemeen.

Juuston laatu oli aina keskustelun aihe: tuliko pehmeitä vaaleita palleroita vai pientä oranssia murua.
 
Kattila siirrettiin iltapäiväksi kellariin jäähtymään ja tarjoiltiin jälkiruokana.

Muualta Suomesta tulleille vävypojille ja vieraille pohjoispohjalaisen perinnekeiton nieleminen oli tulikaste, meille muille juhla.

Kun sinulla, hyvä lukija, on nuorempia lomalaisia luonasi, jaa taitosi ja tietosi sukupolvelta toiselle.

Kokeile vaikka sivun 44 mustikkaherkkuja. Ensin metsään tai torille, sitten leipomaan.

Se mikä on vanhemmalle arkipäivää tai mennyttä maailmaa, voi lapselle ja lapsenlapselle olla kesän kohokohta.

Puuhamaa unohtuu, leipäjuuston paisto ei koskaan.

Maija Toppila
Päätoimittaja