Kirjailija Veijo Meri on sanonut siihen tapaan, että ihminen on suuri kolmi–nelivuotiaana ja pienenee siitä lähtien koko ajan.
Nelivuotias esittää filosofisia kysymyksiä, joihin kukaan ei osaa vastata, hän rakastuu ensimmäisen kerran, luo runoja ja lausuu niitä saman tien ääneen ja maalaa 20 taulua tunnissa. Ja koko ajan häntä ympäröi ihailevien naisten rinki.
Kun katsoo kuvaa sivulla 18, näkee yhden tällaisen yleisneron sukunsa keskellä. Nelivuotias Toivo Riihiranta istuu isoisoisoäiti Aili Tanhuanpään sylissä vohveli kädessä. Taustalla myhäilee isoisoisä Olavi, vieressä oma äiti Marita ja isoäiti Leena.
Toivo on onnekas. Hänellä on peräti viisi mummoa, varmaan kaikki valmiina toteuttamaan pikkumiehen toiveet ja opastamaan oikeaan. Tässä suvussa toista autetaan, ja sen opin varmaan saa Toivokin.
Omilla lapsillani on ollut vain yksi isovanhempi, josta heillä on muistikuvia, mutta hänkin on jo kuollut. Se on suru ja sääli. Äitini sanoi, että jos lapsi ei saa olla vanhojen ihmisten kanssa, hän saattaa suorastaan pelätä heitä. Miten hyväksyä ja ymmärtää vanhenemista, miten auttaa ja ottaa vastuuta, jos vanhus on kummajainen.
Tilastojen mukaan Suomessa on noin 700 ihmistä, joilla on lapsenlapsenlapsenlapsia. Viisi sukupolvea yhtä aikaa elossa yleistyy eliniän odotteen kasvaessa – sillä ehdolla, että lapsia tehdään nuorina.
Mietitääpä hetki. Jos Toivo eläisi vähintään 100-vuotiaaksi ja hän ja hänen jälkeläisenä saisivat ensimmäiset lapset parikymppisinä, niin kuvitteelliset esikoiset syntyisivät 2026, 2046, 2066, 2086 ja 2106 – siinä nähtäisiin jo kuusi sukupolvea!
Vaikea kuvitella, millainen maailma on tuolloin. Yksi on kuitenkin varmaa: ilman rakastavia aikuisia ei ihmistaimi kasva. Ei nyt eikä sitten.
