Professori Sirkka-Liisa Kivelän mielestä suomessa vanhustenhoito on vuosia lakaistu maton alle. Ihmiset, jotka eivät enää selviä kotioloissa, on keskitetty vanhoihin sairaaloihin, jotka eivät sovellu tähän tarkoitukseen. Massasäilytys ei anna mahdollisuuksia järjestää päiväaikaan riittävästi puuhaa ja ulkoilua, joten uni ei maita. Levottomuutta hoidetaan sitten rauhoittavilla ja unilääkkeillä, mistä seuraa tokkuraisuutta ja sekavuutta.
Ei ole aikaa eikä ihmisiä pitämään seuraa ja järjestämään joka päivälle ohjelmaa. Yksi ET:n lukija nosti esille sen ongelman, että vaikka hän haluaisi silloin tällöin autella vanhainkodissa, se ei käy, koska laitos haluaa säännöllisyyttä: jos tulet, tuletkin sitten joka perjantai klo 9-11. Tällaiseen ei moni ole valmis, ja apu jää käyttämättä.
Sirkka-Liisa Kivelä sanoi, että lääkärikoulutukseen ei kuulu riittävä määrä geriatriaa, joka antaisi hoitaville lääkäreille kokonaiskuvaa normaalista vanhenemisesta. Kotonaan asuva sekava, kompasteleva vanhus katkaisee reisiluunsa, mutta kukaan ei ehdi katsomaan esimerkiksi hänen lääkeannoksiaan. Siellä voi olla hevoskuuri lääkkeitä, joista vanha tokenisi murto-osalla. Kenelle kuuluisi senkin tarkistaminen, että kotona ei ole liukkaita mattoja? Missä on arkijärki, joka näkisi ihmisen elämäntilanteen, ei vain ikävien yksityiskohtien lopputuloksen, hoitoa vaativan sairauden?
Kylmä suhtautuminen elämän viime vuosiin kielii Kivelän mielestä hitlerimäisestä piittaamattomuudesta ja julmuudesta. Olemme paaduttaneet mielemme suuren ihmisjoukon inhimillisille tarpeille niin kuin he olisivat outoa, alempaa rotua.
Kivelä on ollut yhteydessä monien maiden tutkijoihin ja vanhushoidon käytäntöihin, ja sillä perustella hän väittää, että Suomessa vallitsee erilaisuuden, myös vanhuuden kammo, jota hän ei ole tavannut muualla. Parjattu Yhdysvallatkin on kohentanut määrätietoisesti vanhustenhoitoa, sitä on tutkittu, siihen on panostettu. Sen sijaan että Suomessa epäkohtiin olisi rivakasti tartuttu, kysymys on lakaistu maton alle. Pois silmistä, pois sydämestä.
Valoa Kivelä näkee siellä, missä on tosissaan lähdetty muuttamaan asioita. Muutos vaatii henkilökunnan koulutusta ja asennemuutosta. Pienissä yksiköissä eri puolilla Suomea on otettu monta askelta eteenpäin. Hän kertoi meille eräästä pienestä vanhainkodista, jonka 15 asukkaasta kaikilla oli käytössä unilääkkeet kaikkine seuraamuksineen. Kun henkilökunta järjesti heille tekemistä ja virikettä, vain kaksi tarvitsi enää unilääkettä öisin. Aktiivisuus ja virkeä mieli päivällä ramaisivat illalla, ja niin unikin maittoi.
Henkilökunta tunsi tekevänsä mielekästä, kiinnostavaa työtä, jonka hedelmät olivat kaikkien nähtävissä. Se esti heitä vaipumasta kyynisyyteen ja kovuuteen, tyypillisiin loppuunpalamisen oireisiin.
Olimme kutsuneet professori Kivelän vieraaksemme, koska tiesimme, että hänellä on pitkä kokemus vanhuksista lääkärinä ja tutkijana. Hän on rohkea inhimillisen vanhuuden puolustaja, joka muutama päivä ET:ssä käynnin jälkeen esiintyi lehdissä, radiossa ja teeveessä. Keskustelu oli kimmahtanut ET:n kolumnistin Kaari Utrion provokaatioksi tarkoitetusta heitosta, että vanhojen kärsimykset voisi lopettaa kuolipillerillä. Utrio ei tietenkään tarkoittanut tätä kirjaimellisesti, mutta keskustelu leimahti, ja se oli hänen tarkoituksensakin.
ET kantaa kortensa kekoon ja tulee käsittelemään hyviä esimerkkejä pitkin tätä ja tulevaa vuotta. Lukijoissamme on iäkkäitä ihmisiä mutta myös heidän lapsiaan, joilla on vanhoja enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa vanhempiensa hyvinvointiin. Meidän on vaadittava parempaa, vanhojen mutta myös omasta puolestamme.
