Kirjoitukset kategoriassa ‘Uncategorized’

16.5.2011 5:38

Runo, joka koskettaa minua

Aforistikko Markku Envall saa minut ajattelemaan mietelauseiden kirjoittajan elämää: mahtaako hän kulkea muistikirja povitaskussaan siltä varalta, että yhtäkkiä aforismi pulpahtaa hänen mieleensä? Vai istahtaako hän työpöydän ääreen oikein mietiskelemään elämää? Nämä ihmisten yhteiseloa pohtivat lauseet poimin hänen uudesta kirjastaan Alkuräjähdys on kesken (WSOY 2011).
—————–
Jonka on tuntenut pinnallisesti vuosikymmeniä, sen tuntee pintaa syvemmältä.
Hyötymisen toive turmelee ystävyyden lahjan.
Hänessä on vielä sekin vika, että hän ei kestä arvostelua.
Toisesta peilaamalla se kirkastuu: intohimojani minkäkin seuraan.
Toisiamme pidämme pahoina sen pahan takia, minkä he tekevät, itseämme hyvinä sen pahan takia, jonka jätämme tekemättä.
Keskittymisen itseen näkee toisessa heti, itsessä ei koskaan.
Erillään olo voi olla suurin rauha kahden ihmisen välillä.
Niille jotka pahiten uhkaavat, tekee parhaiten pysymällä loitolla.
Aika on yhteinen elementtimme. Kellon halveksija halveksii lähimmäisiään.

2.3.2011 0:02

Tästä en luovu!

Heittelimme kavereiden kanssa ajatuksia sadan tavaran haasteesta. Ideana oli, että kukin valikoisi omista tavaroistaan sata aivan välttämätöntä ja luopuisi lopusta. Keskustelu ajautui kuitenkin linkkuveitsien ja hammasharjojen sijaan koneisiin ja sähkölaitteisiin, joita ilman ei voi elää. Kun siirryttiin luopumisesta omistamiseen, tunteet heräsivät.

Jamppa ei antaisi pois espressokeitintään, joka jauhaa kahvin pavuista. Kesäauton hintainen laite tar­joaa maailman parasta kahvia monta kertaa päivässä. Paluu suodatinkahviin merkitsisi niin suurta elämänlaadun heikkenemistä, että ajatuskin sai miehen värähtämään inhosta. Me muut vilkaisimme toisiamme merkitsevästi: eräillä on varaa…

Tuulikki, teenjuoja, esitteli vedenkeittimen hyveitä. Pieni vaatimaton laite, jossa ei ole helposti rikkoutuvaa elektroniikkaa. Se hurauttaa vedet aikaa ja ener­giaa säästäen eikä maksa paljon. Tuulasta säteili kiitollisuus tätä pientä vekotinta kohtaan. Nyökyttelimme. Viisas valinta, ehdottomasti.

Itse kerroin silmät loistaen uudesta löydöstäni sili­tyskeskuksesta. Jotkut rakastavat silitystä, minä en, mutta nyt olen käsitellyt jopa froteisia käsipyyhkeitä silkasta ilosta. Silityskeskus on höyryrauta, jonka säilytystelineessä on iso vesisäiliö ja joka puhaltaa muhkeat höyryt – myös pystyasennossa. Innostunut pälpätykseni ei herättänyt muissa mielenkiintoa, joten jouduin huokaamaan: kokeilkaa.

Anna on jo kauan sitten julistanut, että auto on hänen paras kaverinsa. Se on helpottanut nuorena leskeksi jääneen naisen elämää. Autolla on viety tyttäret harrastuksiin ja ajettu hankalat työmatkat. Lisäksi kosla on antanut vapauden lähteä sukuloimaan Sisä-Suomeen juuri silloin, kun se on itselle sopinut. ”Auto on autonomia, itsemääräämisoikeus!” Anna ilakoi.

Omia automuistojasi voit herätellä sivun 54 auto­jutustamme. Jo vanhat nimet heläyttävät kelloja.Vauxhall Viva. Ford Anglia. Hillman Imp. Merkki­uskollisuuskin on varmaan enemmän tunne- kuin
järkikysymys. Volkswagen, Mercedes Benz, Toyota. Tutut merkit jatkavat isältä tyttärelle ja äidiltä pojalle.

4.2.2011 0:01

Runo, joka koskettaa minua

Tämä runo on aika hätkähdyttävä, ja luulen että moni muistaa sen väärin: että poikanen kantaa aikanaan vanhempaansa. Lauri Pohjanpää on realisti. Nuori suuntaa tulevaan, se on maailman meno.

Lauri Pohjanpää: Maailman meno ((1917)

Sivutuulessa poikaansa retuuttaa kantaa
varis lahden poikki päin vastarantaa.

“Sitä varia, ihan väsyttää alkaa”
varis sanoo “jo vanhaa siipeä, jalkaa

Kun vanhenen pian, alan kangistua,
kai kannat sa mua, kuin minä nyt sua ?”

- “En”, vastaa poika, “sun jäädä anna”
- “Ketä kannat sitten?” – “Ma poikaani kannan”

Varis huokaa harmaille aatoksille:
“se on maailman meno, minkäs sille.”

21.1.2011 5:00

Runo, joka koskettaa minua

RUNOILIJAN RINTAKUVA

Pyllähdin tänne pystitse,
lyyroineni ja lystitse,
kun iloa juuri sanoitse
luo runoilija, janoitse
jos saikin suunnitelman.
Heip nuoruus! Tukka hulmuten
se katosi kulman taa,
ja pulmusena pulmuten
nt muistoissa muljeeraa.
Ne synnit! Mahanpuruissaan
ne pöllysi aiemmin
ja joskus surkusuruissaaan
ne närästi sielunkin.
Vaan nyt saan tässä patsastaa
ja jalustalla ratsastaa,
pään poimut voitte katsastaa,
kulkijat kallon mutkani.
Ja ystävä, kun patsaani
näet, et kuule vatsaani
vaan äänen kaljun tutkani.
Sen pronssi on nyt putkani.

Hurmaavin, hauskin elävä runoilija on Ilpo Tiihonen. Tässä Runoilijan rintakuva kokoelmasta Largo (WSOY 2004). Silmien eteen nousee Runebergin patsas Esplanadin puistossa Helsingissä, mutta olennaista ei ole, kuka ja missä.

14.1.2011 5:00

Runo, joka koskettaa minua

Ihmisiä tuli yhtenä jonona
niin että minä jo tuskastuin
ja toivoin tulevan korvattoman
yksilön, johon olisin rakastunut.

Niin pieni metsä että ei voi eksyä,
kun kulkee ympyrää näkee kohta selkänsä.
Eivät meidän näköalamme mihinkään avarru.
Vaikka heräisimme missä, heti avaamme suumme,
ja olisi vaikka metsän eläin,
yritämme sille sanoa tätä samaa.

Pentti Saarikosken kolme aforismin, mietelmän, tapaista runoa kuvaavat kaikki omalla tavallaan ihmisen muuttumattomuutta ja pysähtyneisyyttä. En koe niitä kuitenkaan synkiksi. Niissä on itseironiaa. Kannattaa kuunnella omiakin lausahduksia ja kysyä: Onko puheissasi mitään uutta, edes itsellesi? Runot ovat kokoelmasta Onnen aika, Otava 1971.

26.5.2010 10:14

Muistojen nyyttikesti

Kuusikymppinen tuttavani lähetti sähköpostin pyytäen kotiinsa ihmisiä, jotka olivat inspiroineet häntä tai muuttaneet hänen elämänsä suuntaa sen eri vaiheissa.

Siis mitä? Sellaista kutsua en ollut nähnyt koskaan aikaisemmin.

Huhtikuisena lauantaina me 16 vierasta vilkuilimme ja tervehdimme toisiamme uteliaina. Meistähän vain muutamat tunsivat toisensa ennestään.

Pian kuulimme, miksi juuri me olimme helsinkiläisessä olohuoneessa.

Kutsujen emäntä aloitti esittelyn Mirjasta, johon hän oli tutustunut työssään vuonna 1971. Naiset eivät olleet tavanneet toisiaan kertaakaan sen jälkeen.

Nyt se tapahtui – lähes 39 vuoden jälkeen! Mirja oli esimiehenä antanut nuorelle harjoittelijalle niin tärkeää evästystä, ettei sen saaja ollut unohtanut sitä koskaan.

Suunnanantajista tuorein oli ulkomaalaistaustainen lukiolaistyttö. Sattumien kautta lapsettomasta tuttavastani oli tullut hänen Suomi-tätinsä, jolle avautui näin ikkuna nuoren ihmisen maailmaan.

Vuorollamme me kaikki kuulimme omasta merkityksestämme, jota emme olleet edes aavistaneet. Se tuntui todella arvokkaalta. Lahjalta. Vieraiden vastauksissa tuli kiinnostavia kurkistuksia kutsujen emännän elämään.

Saimme tietää hänen koko elämänkaarensa.

Ja voi että me naurettiin. Välillä kyllä itkettiinkin. Sitä ne muistot tekevät.

Sekin oli hienoa, että tutustuimme ihmisiin, joita emme olisi mitenkään muuten tavanneet. Lähdimme pois 15 uutta tuttavaa, lähes ystävää rikkaampina.

Entäpä jos sinäkin heittäisit uusia ystäväonkia veteen. Pyydä kotiisi yllättävä porukka. Kutsut kotona eivät tule kalliiksi. Tässä kerrotutkin hoituivat leppoisasti nyyttikesteinä.

Aira Väisänen
toimituspäällikkö

18.2.2010 10:10

Kaksoset ovat kiehtovia

Suomen Kuvalehden yhdennäköisyyskisan vuonna 1930 voittaneet  kaksoset  Mauno ja Paavo Hakala  kertovat elämästään uudessa ET:ssä. Tuplasti tarinoita on numeron hauskimpia ja koskettavimpia juttuja. Pojat menettivät äitinsä 8-vuotiaina ja joutuivat olemaan paljon erossa toisistaan. Veljen kaipuu oli kova. 

Kaksoset ovat häkellyttävän samannäköisiä edelleen, niin myös toinen parivaljakkomme politiikan maailmasta. Tiesitkö, että  kansanedustaja Leena Rauhala ja entinen kansanedustaja Leea Hiltunen ovat identtisiä kaksosia? Heillä on tietysti ollut aikanaan kaksoishäät.

Tragedia väikkyy siskostenkin taustalla: äiti oli talvisodan aattona menettänyt lento-onnettomuudessa koko perheensä, miehen ja kolme lasta. Uuden avioliiton myötä syntyneet tytöt olivat äidin silmäterä, mutta ei koskaan yksilöinä vaan aina “tyttöinä”, jotka puettiin samanlaisiin.

Koska omat kaksoseni ovat tyttö ja poika, heitä ei ole voinut koskaan sekoittaa toisiinsa. Muutkin erot ovat silmiinpistävät: tytär on tumma ja ruskeasilmäinen, poika on vaaleampi ja vihreäsilmäinen. Kun heiltä kysytään, onko kaksosilla jokin syvempi yhteys, he nyökyttelevät ja vakuuttavat että ymmärtävät puolesta sanasta, mitä toinen tarkoittaa.

Onko sinulla kokemusta kaksosuudesta? Kuulisin mielelläni muistoja niin identtisistä kuin epäidenttisistä kaksossisaruksista.

28.1.2010 10:37

Vanhat parit – yhdessä vai erillään?

Sain vastikään kiinnostavan lukijakirjeen, joka kommentoi ET:n numero 2/2010:n juttua Pitkän liiton uusi startti:

“Olen kauan odottanut kirjoitusta pitkässä parisuhteessa elävistä pareista. Tämä näyttää olevan ‘hiljainen tabu’. Aina kirjoitetaan käsi kädessä seesteisesti kulkevista ja onnellisista pareista. En kuitenkaan tiedä yhtään onnellista paria (30-40 vuotta yhdessä). Asiahan on niin, että ihmisessä itsessäänkin huonot puolet vahvistuvat ikääntyessä. Muun muassa  aiheetonkin mustasukkaisuus lisääntyy, ärsyyntymiskynnys alenee ja ihminen kaipaa omaa rauhaa.

 Juuri silloin kun haluat istuskella ihan omissa oloissasi tai olet vähän huonokuntoinen, toinen haluaa juuri sillä sekunnilla, että aletaan hakea sitä kummallisesti kadonnutta vasaraa tai  lähdetään kauppaan. Nämä pienet arjen asiat paisuvat joskus avioeron kokoisiksi kynnyksiksi. Ihan erikseen on sitten oikein tahallinen toisen kiusaaminen ja kaikenlainen vaatiminen aina siihen pisteeseen saakka, että toinen on ihan loppuun väsynyt.

Oma liittoni on 36 vuotta vanha, ja olemme ratkaisseet ylipääsemättömäksi kasvaneen toistemme sietämättömyyden siten, että asumme eri osoitteissa. Näemme toisiamme lähes joka päivä, autamme toisiamme niissä asioissa, missä toinen on ekspertti. Joskus siitä huolimatta tappelemme verbaalisella tasolla, ja on tullut taas aika ottaa etäisyyttä.

Voihan elämäänsä rakentaa joustavastikin, jos on mahdollista. Hyvin vaikeaa on erota kokonaan henkilöstä, jonka kanssa on elänyt nuoresta asti, on yhteiset lapset ja yhteinen menneisyys.”

Minusta tämä lukijan ratkaisu on rohkea. Se ei tietenkään sovi kaikille – onhan jo kahden asunnon hankkiminen useimmille taloudellisesti mahdotonta. Mitä mieltä olet? Johtaako vanheneminen tällä tavalla erojen kärjistymiseen? Onko rehellinen ero parempi?

4.1.2010 18:18

Hyvää uutta vuotta 5770!

Sain vuoden alkajaiseksi ihana viestin ET:n lukijalta.  Hän kertoi, että puuro oli palaa pohjaan ja miehen hoivailu oli unohtua, kun hän upposi uuden numeron aiheisiin. Monipuolinen se onkin. Olemme tutkineet, miten uutta vuotta juhlitaan muissa kulttuureissa. Tiesitkö esimerkiksi, että viime lokakuussa juutalaiset aloittivat vuoden 5770! 

Painonhallinta on väistämätön tammikuun aihe  – sitä ei voi sivuuttaa, kun itse kukin joutuu tilille joulun herkuista. Niinhän sitä sanotaan, että ratkaisevaa ei ole se, mitä syö joulun ja uudenvuoden välillä, vaan se, mitä syö uudenvuoden ja joulun välillä.  Jotta jokainen joulu ei kertyisi uusiksi vuosirenkaiksi, pieni ryhtiliike on paikallaan.

Meillä toimituksessa pöydät notkuvat herkuista, joita omat leipurimme ja herkkusuumme tänne kuljettavat, ja minun tehtäväni on taas opetella sulkemaan silmät taas uuden piirakan ohi kulkiessa. 

 Uudessa numerossamme kerromme kolmesta elokuussa julistetun kevennyskisamme voittajasta Arjasta, Pentistä ja Riitasta. He ovat tehneet isomman muutoksen kuin pienen korjausliikkeen.

Riitta Nieminen pudotti 15 viikossa 20 kiloa, ällistyttävä rutistus. Hänen kilonsa kertyivät suruun syödyistä kekseistä ja yksinkertaisesti liian suuresta määrästä ruokaa.  Toinen naisvoittajista eli perästi 32 kiloa hoikistunut Arja Wester tunnustaa hänkin henkiset paineet suurimmaksi kilojen kasvamisen syyksi:  oli työpaineita, lähiomaiset sairastuivat vakavasti ja omasta hyvinvoinnista huolehtiminen unohtui.  72-vuotias Pentti Rautio taas hankki kilonsa aivan vain rasvalla ja epäterveellisellä ruoalla mutta opetteli uudet syömätottumukset vielä kypässä iässä, kun moni olisi jo antanut periksi. Kaikilla voittajillamme kohentunut terveys ja virkeä mieli ovat palkinnoista parhaimmat

Kunnioitettavat saavutukset! Olisiko sinulla oma tarina kerrottavaksi?

29.9.2009 21:41

Eva eläkkeelle

Olen aina kuulunut Eva Polttilan ihailijoihin, sillä hän on juuri sellainen asiallinen ja hillityn lämmin tv-toimittaja, niin kuin olla pitää. Uutiset ovat usein yksitoikkoisia katsauksia valtion tulo- ja veroarvioon, välillä kauheita paljastuksia taas uusista kansanmurhista ja toisinaan yksikertaisesti samantekeviä – ainakin minulle (niin kuin paikalliset urheilukilpailujen tulokset). Eva Polttilan ääni on ollut aina selkeä mutta eloisa, ja hänen katseessaan on häivähtänyt pientä huumoria tai surua uutisten laadun mukaan.

Odotan kauhulla, että uutisia lukee joukko näyttelijöitä, jotka eivät aivan ymmärrä, mistä puhuvat, mutta jotka liioittelevat kaikkia uutisten herättämiä tunteita.  Sehän tuntuisi valmiiksi nauretulta komedialta. Siksi olinkin yllättynyt, kun muutamat tuttavani ovat pitäneet Polttilaa kylmänä tai kalseana. Kaikkea muuta!  Uutisankkurin tunnetaito on minimalismia, hyvin pienten eleiden hallintaa. Enempää en ainakaan minä kaipaa.

Mutta kaikkeen tottuu. Talvella esitetty kotimainen draamasarja Uutishuone kuvasi 1970-lukua, jolloin uutisiin kelpasi vain robottimaisen selkeästi lausuva mieshenkilö. Varmaan silloiset katsojat ajattelivat, että juuri näin, ilmeettömästi ja virallisesti, tulee uutiset lukea. Sitten tulivat uudet tuulet, vauhti ja elämä, juontajien väliset heitot ja pienet haastattelutkin.

Eva Polttila on 63 ja kuuluu siten suuriin ikäluokkiin, jotka eläköityvät näinä vuosina sankoin joukoin. Polttilaa katsellessa ei voi muuta kuin todeta, että nykyiset kuusikymppiset muistuttavat entisaikojen viisikymppisiä, elleivät nuorempiakin. Ihmettelen, jos hän ei putkahda vielä ruutuun johonkin projektiin tai pieneen sarjaan. Siinä toivossa.