Kirjoitukset kategoriassa ‘Yhteiskunta’

7.10.2010 9:29

Kirje Sirkka-Liisallle

Rakas ystävä! Kuulin äsken, että Eeron kunto on taas huonontunut, että dementia etenee niin, että hän ei enää tunne sinua. Ja että hänen yskänsä on varmistunut keuhkosyöväksi, jonka etenemistä tarkkaillaan. Suuri leikkaus on kai suljettu pois. Ymmärrän, että et nyt jaksa vastata puhelimeen, ja kirjoitan siksi tämän lyhyen viestin.

Olisi luullut, että näin huonokuntoinen mies voi jäädä sairaalaan, mutta näköjään ei. Tuntuu hurjalta, että Eero on edelleen aina kaksi viikkoa sinun hoidettavanasi. Onko kukaan todella ajatellut asiaa loppuun asti?

Kuinka monta vuotta oletkaan jo hoitanut muistisairasta, nähnyt tutun ihmisen muuttuvan arvaamattomaksi ja pirulliseksi. Tiedän, että sormiesi nivelrikko tekee kuihtuneenkin miehen kääntelyn kivuliaaksi. Jos luvassa olisi parempaa, kuka ei pinnistäisi viimeisillä voimillaan, mutta sinulle tämä on jo liikaa.

On kaunis ajatus, että sairas ihminen saa olla kotona ja yhteiskunnan rahaa säästyy. Vaan mitä merkitsee ”kotona”, kun potilas ei edes tiedä missä on ja kun ”omaishoitaja” on loppuun ajettu vaimo tai aviomies?

Kotihoito onnistuu kyllä alkuvaiheessa, mutta päättäjien pitäisi katsoa, onko hoitaja kohta yhtä huonossa kunnossa kuin potilas. Ehkä he eivät uskalla katsoa. Eikö sinullekin sanottu: ”Te varmaan haluatte hoitaa miehenne itse?” Harva kehtaa tai jaksaa kieltäytyä.

Hyvä ystävä, koeta kestää, muuta en voi sanoa. Kun tulen sinnepäin loppusyksystä, haluan viedä sinut ulos syömään. Älä sano, että ruoka ei enää maistu. Sinun täytyy päästä välillä tuulettumaan. Tuulikki ja Eilakin ovat tulossa käymään syksyn mittaan.

Jos Eero olisi entinen itsensä ja ymmärtäisi tilanteen, hän sanoisi varmasti: Kiitos rakas. Mutta yhtä päättäväisesti hän komentaisi sinut välillä lepäämään. Tässä iässä ei enää voi ajatella sitten kun.

Voimia syksyysi!

6.9.2010 9:23

Tityy

Kuten kaupunkilaistuneet talitintit laulavat nykyään tityy, myös ihmiset turvautuvat kiireissään lyhenteisiin.

Kirjaimet LOL sähköpostin tai tekstiviestin lopussa tarkoittavat, että asia naurattaa ääneen (’laughing out loud’), mihin on asiallista todeta suomeksi, että EVVK, siis ’ei voisi vähempää kiinnostaa’.

Sähkölaitteet pullistelevat lyhenteitä vaativia nippeleitä.  Vilkaisin erästä sinänsä ihan selkeää digi-TV:n asennusopasta, ja sieltä löytyivät muun muassa seuraavat lyhenteet: HDMI-kaapeli, SCART-kaapeli, RCA-kaapeli sekä S-video-kaapeli ynnä vastaavat liittimet.

Voi olla että kansainvälistyvässä maailmassa lyhenteet ovat helppo yhteinen kieli, mutta kun vielä Suomessakin!

Vuoden alussa läänit muuttuivat AVI:ksi ja ELY:ksi. Elänkö niin pitkään, että opin nuo tylsät lyhenteet ja niiden vielä mielikuvituksettomammat vastineet eli ’aluehallintoviraston’ ja ’elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen’?

Puhekieli suosii pientä kodikkuutta. Ehkä pian puhutaan Alsuista ja Elsyistä. Virastoille tulee ikään kuin kasvot.

Ennen kuin tuomitsemme lyhennehulluuden modernin ihmisen hätämerkkeinä, täytyy muistaa, että lyhenteitä käyttivät myös muinaiset roomalaiset. Lukihan Jeesuksen ristin yläpuolella latinankielisin alkukirjaimin INRI, ’Jeesus nasaretilainen juutalaisten kuningas’.

Ja mitä tässä kiertelemään, onhan myös ET lyhenne, vaikkei kirjaimilla ole yksiselitteistä vastinetta. Nyt 2010-luvulla
ET tarkoittaa ’enemmän tarinoita’, vaikka olen kuullut siitä monta muuta hauskaa tulkintaa.

Me toimituksessa lausumme lehden nimen ’eetee’, mutta jotkut lukijat puhuvat ’et-lehdestä’. On ET kuitenkin enemmän kyllä-lehti, eikö vain?

Iloa syksyysi!

10.3.2010 9:29

Hyvin mielin vapaalle

Niin kuin tuhannet muut suurten ikäluokkien edustajat, myös meidän ruokatoimittajamme Liisa Lindell jää eläkkeelle tänä vuonna. Viimeinen työpäivä on 31. maaliskuuta. Kun juhlimme Liisa läksiäisiä, ilmassa oli historian siipien havinaa.

ET:n lukijat ovat saaneet nauttia Liisan kattauksesta neljänä vuosikymmenenä. Tänä aikana ruokakulttuuri, ja jo pelkästään ruoan saatavuus, on muuttunut ratkaisevasti. Ruokatoimittajilla on ollut kiehtova työ esitellä lukijoille uusia raaka-aineita ja ruokalajeja Meksikosta Kiinaan. Suomalaista unohtamatta.

Sain seurata sivusta, miten tyylikkäästi vanha ruokatoimittajamme johdatti seuraajansa tehtävään. Ylimielisyys ja nokittelu loistivat poissaolollaan – molemmin puolin. Seniori antoi kaiken tietonsa nuoremman käyttöön hyväksyen, että uusi ihminen tekee kuitenkin työn omalla tavallaan.

Juniori otti yhteisistä kuukausista kaiken irti tietäen, että hänellä on etuoikeus tutustua lehden perinteeseen suoraan mestarilta. Liisan filosofian mukaan ET:n ruokaohjeissa pitää aina olla jotakin uutta, sillä kokeneet lukijamme jo osaavat kotiruoka- ja sesonkiherkut.

Toimitus hyvästeli porukan äitihahmon ja rauhanrakentajan, itsenäisen ja suvaitsevan ihmisen. Kunpa me työpaikan vanhimmat taitaisimme tällaisen roolin eikä kopean kaikkitietävän, jota pelätään enemmän kuin arvostetaan.

– Kyllä minusta tuntuu, että nyt on juuri oikea aika lähteä eläkkeelle, Liisa lausahti moneen kertaan läksiäisjuhlissaan, 63-vuotiaana.

Työelämäkeskustelu käsittelee tätä nykyä melkein yksinomaan työuran pidentämistä sen alusta ja lopusta, toisin sanoen rahaa. Liisan ura muistuttaa vielä tärkeämmästä: työn sisällöstä ja hyvästä työtoveruudesta, jotka molemmat auttavat kaikkia jaksamaan.

Valoisaa kevättä, töissä tai vapaana!

20.9.2009 16:45

Hitlerin aikaa?

Professori Sirkka-Liisa Kivelän mielestä suomessa vanhustenhoito on vuosia lakaistu maton alle. Ihmiset, jotka eivät enää selviä kotioloissa, on keskitetty vanhoihin sairaaloihin, jotka eivät sovellu tähän tarkoitukseen. Massasäilytys ei anna mahdollisuuksia järjestää päiväaikaan riittävästi puuhaa ja ulkoilua, joten uni ei maita. Levottomuutta hoidetaan sitten rauhoittavilla ja unilääkkeillä, mistä seuraa tokkuraisuutta ja sekavuutta.

Ei ole aikaa eikä ihmisiä pitämään seuraa ja järjestämään joka päivälle ohjelmaa. Yksi ET:n lukija nosti esille sen ongelman, että vaikka hän haluaisi silloin tällöin autella vanhainkodissa, se ei käy, koska laitos haluaa säännöllisyyttä: jos tulet, tuletkin sitten joka perjantai klo 9-11. Tällaiseen ei moni ole valmis, ja apu jää käyttämättä.

Sirkka-Liisa Kivelä sanoi, että lääkärikoulutukseen ei kuulu riittävä määrä geriatriaa, joka antaisi hoitaville lääkäreille kokonaiskuvaa normaalista vanhenemisesta.  Kotonaan asuva sekava, kompasteleva vanhus katkaisee reisiluunsa, mutta kukaan ei ehdi katsomaan esimerkiksi hänen lääkeannoksiaan. Siellä voi olla hevoskuuri lääkkeitä, joista vanha tokenisi murto-osalla. Kenelle kuuluisi senkin tarkistaminen, että kotona ei ole liukkaita mattoja? Missä on arkijärki, joka näkisi ihmisen elämäntilanteen, ei vain ikävien yksityiskohtien lopputuloksen, hoitoa vaativan sairauden?

Kylmä suhtautuminen elämän viime vuosiin kielii Kivelän mielestä hitlerimäisestä piittaamattomuudesta ja julmuudesta. Olemme  paaduttaneet mielemme suuren ihmisjoukon inhimillisille tarpeille niin kuin he olisivat outoa, alempaa rotua.

Kivelä on ollut yhteydessä monien maiden tutkijoihin ja vanhushoidon käytäntöihin, ja sillä perustella hän väittää, että Suomessa vallitsee erilaisuuden, myös vanhuuden kammo, jota hän ei ole tavannut muualla. Parjattu Yhdysvallatkin on kohentanut määrätietoisesti vanhustenhoitoa, sitä on tutkittu, siihen on panostettu.  Sen sijaan että Suomessa epäkohtiin olisi rivakasti tartuttu, kysymys on lakaistu maton alle. Pois silmistä, pois sydämestä.

Valoa Kivelä näkee siellä, missä on tosissaan lähdetty muuttamaan asioita.  Muutos vaatii henkilökunnan koulutusta ja asennemuutosta. Pienissä yksiköissä  eri puolilla Suomea on otettu monta askelta eteenpäin. Hän kertoi meille eräästä pienestä vanhainkodista, jonka 15 asukkaasta kaikilla oli käytössä unilääkkeet kaikkine seuraamuksineen. Kun henkilökunta järjesti heille tekemistä ja virikettä, vain kaksi tarvitsi enää unilääkettä öisin. Aktiivisuus ja virkeä mieli päivällä ramaisivat illalla, ja niin unikin maittoi.

Henkilökunta tunsi tekevänsä mielekästä, kiinnostavaa työtä, jonka hedelmät olivat kaikkien nähtävissä. Se esti heitä vaipumasta kyynisyyteen ja kovuuteen, tyypillisiin loppuunpalamisen oireisiin.

Olimme kutsuneet professori Kivelän vieraaksemme, koska tiesimme, että hänellä on pitkä kokemus vanhuksista lääkärinä ja tutkijana. Hän on rohkea inhimillisen vanhuuden puolustaja, joka muutama päivä ET:ssä käynnin jälkeen esiintyi  lehdissä, radiossa ja teeveessä. Keskustelu oli kimmahtanut ET:n kolumnistin Kaari Utrion provokaatioksi tarkoitetusta heitosta, että vanhojen kärsimykset voisi lopettaa kuolipillerillä. Utrio ei tietenkään tarkoittanut tätä kirjaimellisesti, mutta keskustelu leimahti, ja se oli hänen tarkoituksensakin.

ET kantaa kortensa kekoon ja tulee käsittelemään  hyviä esimerkkejä pitkin tätä ja tulevaa vuotta.  Lukijoissamme on iäkkäitä ihmisiä mutta myös heidän lapsiaan, joilla on vanhoja enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa vanhempiensa hyvinvointiin. Meidän on vaadittava parempaa, vanhojen mutta myös omasta puolestamme.

27.8.2009 11:02

Puusta olet sinä tullut

Paperitehtaan lakkauttaminen on kova isku. Puut jäävät kuitenkin Suomeen.  En ota kantaa siihen, pystyisikö Suomi jarruttamaan teollisuuden keskittymistä ja siirtymistä halpamaihin lähemmäs suuria asiakkaita. Jos näin käy, meidän on vain keksittävä täällä  muuta elantoa. Uutta Nokiaa odotellessa pieniä kiinnostavia pilkahduksia löytyy sieltä täältä.

ET:n numerossa 13, joka ilmestyi 18.8.2009, on toimittajamme Riitta Ryynäsen hieno juttukokonaisuus metsästä ja erilaisista metsä-ihmisistä. Hän on haastatellut muun muassa sisustusarkkitehti Pieta-Linda Auttilaa, persoonallista naista, joka voitti UPM:n järjestämän Wooden Design Workshop -suunnittelukilpailun.

Palkittu työ on puusta rakennettu minihotelli. Se koostuu kahdesta asuinkontista ja niiden välissä olevasta patiosta. Rakennus on Helsingin edustalla Valkosaaressa. Saari on pursiseura NJK:n hallussa ja sinne pääsee parin minuutin venematkalla Kaivopuiston rannasta.

Pieta-Linda Anttila sanoo, että puurakentaminen merkitsee suomalaisille lähinnä hirsimökkejä tai pitsihuviloita, joten uudet kokeilut ovat tervetulleita. ET:n kuvassa Auttilan minihotelli on todella jännittävän näköinen. Tuollainen keveä rakennus tuskin toteutuu hotellina, mutta se sopisi mainiosti kesämökin vierasmajaksi. Auttilan mielessä väreilee kelluva sauna…

En väitä, että kymmeniätuhansia työllistävää puuteollisuutta voitaisiin korvata pikku mökkeröisillä, mutta kaikki keksinnöt ja kokeilut ovat kullanarvoisia. Yksi oivallus siellä, toinen täällä, ja taas muutama ihminen saa työtä, ja kenties syntyy vientiäkin. Koulutusta kyllä tarvitaan, sillä on aivan eri asia työskennellä tietokoneohjatussa teollisuuslaitoksessa kuin muokata käsillä elävää materiaalia.

Lisää kohteesta: www.upm.fi/ kohdasta media, uutiset

14.8.2009 17:29

Luokkanousu ahdistaa?

Voiko työläisperheen lapsi koskaan tuntea oloaan kotoisaksi yliopistomaailmassa tai niissä paremmissa piireissä, joihin hän opintojen ja työnsä puolesta on siirtynyt?

Helsingin Sanomat käsittelee syyskesän sarjassaan amerikkalaisia yhteiskuntaluokkia, ja tänään lehti esitteli muurarin pojasta  eliittiyliopiston kautta laatulehden toimittajaksi kivunneen Alfred Lubranon, 53. 

Itsensä kaltaisista, yhteiskuntaluokasta toiseen loikanneista kirjan kirjoittanut Lubrano kertoo Helsingin Sanomien haastattelussa, ettei vieläkään koe oloaan kotoisaksi yläluokkaan kuuluvien  joukossa.  Opiskelujen alussa kesti aikansa, ennen kuin hän tunsi olevansa edes älyllisesti samalla viivalla opiskelukavereidensa kanssa. Sosiaalisesti ja taloudellisesti se ei tietenkään ollut mahdollista.

Lubranon luulisi liikkuvan kuin kala vedessä sukulaistensa kanssa, mutta luonteva yhteys omaan taustaankin katkesi.  Kun elämäntyyli ja kiinnostuksen kohteet muuttuvat, koulutettua lasta saatetaan pitää ylpistyneenä.  

Toisaalta Lubranon haastattelemat “nousukkaat” kertovat, että vaatimaton tausta on rikkauttakin: karheampaan elämään ja kielenkäyttöön tottunut liikemies tai juristi osaa palvella asiakastaan paremmin kuin hienoston kasvatti. Alemmasta keskiluokasta kirurgiksi ponnistanut  voi olla ylpeämpi omasta saavutuksestaan kuin kultalusikka suussa syntynyt kollega, joka on jo kolmannen polven lääkäri ja töissä isänsä lääkäriasemalla.

Lehtijuttu herätti monia ajatuksia.  Säätykierron sanotaan Suomessa hidastuneen, toisin sanoen, jos nyt synnyt työläisperheeseen, on entistä epätodennäköisempää, että saat akateemisen koulutuksen ja ammattin. 

 Suurten ikäluokkien tilanne oli täysin toinen. Jos meillä vielä ennen sotia valtaosa ihmisistä asui maaseudulla, nyt lähes koko kansa on kouluttautunut, keskiluokkaistunut ja vaurastunut. 

Millaisia tuntoja maalaistaustainen vallan saleihin siirtynyt virkamies on pitänyt sisällään? Hänhän ei ole harpponut vain yhtä tai kahta vaan viisikin porrasta yhteiskuntaluokissa ylöspäin.

Tosin meillä on vähän sellaisia akateemisia ja upporikkaita vanhoja sukuja, joita Yhdysvaltain huippuyliopiston opiskelijat tulevat.  Meidän yliopistommekin ovat kansanomaisempia – tai ainakin ovat olleet.

Tämä olisi mielenkiintoinen aihe tutkia Suomessakin.  Faktaa yhteiskuntaluokista ja niiden sisäisistä liikkeistä on toki saatavilla, mutta entä tunnot?

Kaksi suhteellisen tuoretta kirjaa kertoo lisää: