Heljä on ollut työelämässä vuodesta 1975 kahta äitiyslomaa lukuun ottamatta ja ahkeroinut tässä lehdessä yli 20 vuotta. Hän on vastannut lukijoiden laki- ja talouskysymyksiin ja kirjoittanut paljon muutakin, viimeksi jutun nukketalon rakentajista joulunumeroomme.

Ei ihme, että uusi elämänvaihe herättää tunteita. Matkat ja uudet harrastukset odottavat, mutta kun työhuoneen saa viimein tyhjennettyä, avautuvat sellaiset ovet, joista ei ehkä osannut unelmoidakaan.

Heljä kuuluu suurten ikäluokkien nuorimpiin, jotka ovat jättämässä työelämän. Kohta saamme nähdä, millainen vaikutus kokeneiden tekijöiden lähdöllä tulee olemaan työelämälle samoin kuin muille elämänalueille, joihin virkeät ja vahvat eläkeläiset nyt energiansa suuntaavat.

Olen itse ollut ET-lehdessä vajaat neljä vuotta, ja tänä aikana toimituksemme on ollut kuin Suomi pienoiskoossa. Työyhteisömme on kokemassa varsinaista sukupolvenvaihdosta. Heljä on jo viides kollega, jota olen ollut saattamassa eläkkeelle.

Nyt on oma vuoroni hyvästellä hienot työtoverit ja rakkaat lukijat. En kuitenkaan siirry eläkkeelle vaan ryhdyn helmikuun alussa saman kustantajan toisen lehden, Glorian Antiikin päätoimittajaksi.

ET:n vuosilta päällimmäiseksi tunteeksi jää kiitollisuus: on ollut niin mukava tutustua teihin, hyvät lukijat. ET-lehti on ainutlaatuinen varttuneiden ja viisaiden ihmisten lehti, jossa on mukana elämän koko kirjo ja mahtavat persoonallisuudet.

Olen saanut lukijoilta koskettavia kirjeitä, juttu-ideoi­ta, ruusuja ja välillä risujakin. Tämä kaikki kertoo, että lukijalle oma lehti on kuin hyvä ystävä, johon täytyy voida luottaa mutta joka saa myös yllättää.

Niin kuin Heljää, itseänikin vähän jännittää. Mutta eteenpäin elävän mieli.

Huu, miten ihminen on koskaan voinut asuttaa nämä seudut, ihmettelin. Intialaisin silmin maisemaa katsellessa käsitin, että Pohjolassa on hengenvaarallista asua, sillä kylmyyden armoille joutuva kuolee muutamassa tunnissa. Luonnonkin on vaivuttava talveksi horrostilaan.

Seuraavan ahaa-elämyksen koin lentokentän naistenhuoneessa. Kaakelit kiiltelivät, ja hanasta tuli kuumaa, puhdasta vettä – ilmaiseksi! Sukulaiset olivat vastassa talvikimpsujen kera, ja ylellinen auto hurautti matkalaiset lämpimään kotiin. Miten siistiä. Ei torakkaa, ei edes pikku liskoa katonrajassa.

Kauas ei tarvitse matkustaa. Ystäväni on liittynyt maalausporukkaan, jossa hän on elvyttänyt 27 vuodeksi jäähylle joutunutta kuvataideharrastustaan.
Hän kertoi, millaisen kiihkon ensimmäinen maalaus on sysännyt liikkeelle. Kankaalle vyöryi outoja otuksia, ja yölläkin ystäväni oli herännyt miettimään, miten jatkaisi työtään seuraavalla kerralla. ”Olenko minä oikeastaan taiteilija”, hän kyseli. Nainen katsoi itseään uusin silmin ja piti näkemästään.

Tämän numeron (1/2012) matkajutussa sivulla 28 pääsemme toimittaja Seppo Suomelan tekstin ja kuvien mukana safarille Botswanaan. Luonnon rehevyys ja kuvistakin aistittava lämpö palauttavat minut 30 vuoden päähän erään pikkuhotellin parvekkeelle. Katselin, miten suuri, pullea aurinko vaipui palmujen taakse Intian Valtamereen. Se on yksi voimakuvistani, jonka nostan mieleeni, kun pimeys ja kylmyys oikein riipovat.

Raikasta uuden vuoden ja uuden elämän alkua!

Muutama vuosi sitten hän oli viettänyt mökki­joulun omillaan. Uuteen, mukavaan taloonsa hän oli vienyt kaikki herkut ja kattanut kauniin pöydän itselleen. Pino lempikirjoja ja -musiikkia kulki tietenkin mukana.

Aikuiset tyttäret olivat ymmällään. Mikä äitiin oli mennyt? Oliko tämä loukkaantunut heille, vai pitäisikö heidän itsensä närkästyä, kun omapäinen nainen jätti jälkikasvun vaille isoäidin huolenpitoa?

– Mietin kyllä jossakin vaiheessa, oliko tässä mitään järkeä. Mutta pian totuin hiljaisuuteen ja nautin valtavasti pakkasesta ja kirkkaasta tähtitaivaasta. En kaivannut ketään enkä mitään.

Sukulaiseni on onnekas: hänellä on läheisiä ystäviä ja kaksi tytärtä lapsineen. On eri asia nauttia yksinolosta, kun se ei ole pakko.  Pikkuserkun ajatuksissa on kuitenkin viisautta. Jos me vanhat olemme itsenäisiä, annamme myös nuorille vapauttavan viestin: eläkää elämäänne, me selviämme kyllä, vaikka juuri nyt ette meille ehtisikään.

Tiedän ihmisiä, jotka järjestävät juhlapyhinä isot kekkerit koko suvulle. Sinne saavat tulla pienet ja isot – tai olla tulematta. Jotkut taas livahtavat joulunpyhiksi omille teilleen. Näistä vaihtoehdoista kertoo juttumme sivulla 28 (ET 20/2011).

Itse odotan kovasti, että saan lapset kotiin jouluaattona. Sohvannurkassa istuessani liikutun ja kuvittelen hetken, että puheensorina, hyasintin ja kinkun tuoksu säilyvät ikuisesti ja saan elää oman lapsuudenkotini ja tämän oman perheeni joulutunnelmaa vuodesta toiseen muuttumattomana.

Jonakin vuonna saatan silti huomata olevani yksin. Onko minulla silloin sellaista sisäistä voimaa ja rikkautta, että voin vain vetää verhot kiinni ja sytyttää kynttilän ja lukulampun? Viihtyä omassa maailmassani, joka kukaan ei voi viedä minulta pois. Niin toivon.

Levollista joulunaikaa,
Maija Toppila
päätoimittaja

Pohjolan maisema

Mä vuorell’ seisoin Vuokatin,
ihailin maisemaa,
ihastuin sekä huudahdin:
“Oi kaunis Kainunmaa!”

Tunturihuiput korkeat
kaukaa nyt sinersi, ja kalliokuilut huimaavat
mun alla ammotti.

Ja vaaranrinteet metsäiset
kylineen, peltoineen,
ja järvet heleet siniset
kauneine saarineen.

Sen kaiken säteillessä näin
mä aamuauringon,
ja riemun tunsin syömessäin:
’”Tää Suomenmaata on!”

Enemmän jalat maassa, sinä sanot. Haudata sinä minut haluat.

Sinä sanot sitä kuolemaksi, se sanoo sinua siksi.

Maailma katettu pöytä, siinä näet nälkäsi.

Jos tahto on vapaa, voiko se olla sinun?

HelsinkiMission alkuvuoden Kadonneet-kampanja nostatti mieleen kuvia diktatuurivaltioiden mustiin pukeutuneista äideistä, jotka yrittävät selvittää, mitä heidän lapsilleen on tapahtunut. Kampanjakuvien suomalaisia tyttäriä ja poikia eivät kuitenkaan ole napanneet sotilaat, vaan arjen kiireet ja fyysinen ja henkinen välimatka ovat vierottaneet heidät vanhemmistaan.

Kadonneet-kampanja saa ET-lehden kiitospäivän Ystävyyden palkinnon. Se jaetaan nyt toisen kerran, tunnustukseksi työstä, jota on tehty ihmisten ystävyyden ja yhteydenpidon edistämisestä.

HelsinkiMission toiminnanjohtajan Olli Valtonen kertoo, että kampanja saavutti tarkoituksensa: se herätti keskustelua ja sai monen lapsen tarttumaan puhelimeen. Myös HelsinkiMissio sai uutta verta vapaaehtoistyöhön. Sarkaa riittää, sillä Suomessa on arviolta 300 000 yksinäistä vanhusta.

Kampanjaa ei kuitenkaan ihan purematta nielty.  Joidenkin mielestä on väärin syyllistää ruuhkavuosien rasittamia keski-ikäisiä. Ja voisiko yhteydenpidon vaikeus johtua joskus myös ikäihmisistä itsestään?

ET kysyi syksyisenä päivänä kansalaisilta, mitä ajatuksia kampanja herätti. Lue juttu ET-lehdestä nro 19 sivulta 22.

Meidän perheellä ei ole enää yhtään isovanhempaa elossa, ja siksi HelsinkiMission kuvat koskettivat minua toisella tavalla: Olenko minä joskus noin yksinäinen? Miten pitäisi elää, että välttyisi samalta kohtalolta? Ja voiko se olla vain itsestä kiinni?

Kampanja on samalla muistutus siitä, että lapset eivät voi kotoa lähdettyään antaa vanhemmilleen elämänsisältöä. Tätä pohdin itsekin pesän tyhjentyessä. Neljännesvuosisata lapsiperheen elämää kului kuin hujauksessa, ja nyt on aloitettava se kuuluisa kolmas elämä. Onneksi on ystäviä. Pidetään toisistamme kiinni.

HelsinkiMissio saa palkinnoksi Heli Ryhäsen Valontuoja-veistoksen.

Lue, näe, kuule, millaisen tapahtuman Mika meille loihtii:

Kuviteltu sävellys
esitettäväksi peilitalossa

• E-ääni: soolo taputtamalla
• Nopea oven avaus
• E kolme kertaa eri äänenpainoilla
• Jokaisella äänellä valot laitetaan kiinni ja päälle
• Päästäkää nielaisun ääniä. Miettikää samalla kirjaa
• E uudestaan
• Yksi kättentaputus
• Jos huoneessa on kitaravahvistin, laittakaa se päälle
• E ja taputtamista käden kummallekin puolelle
• Kynien teroittamista
• Nopeasti hiljaisuus.

Mieletön saituri, ajattelin, mutta muistin tutun opetuksen: Eivät ne suuret tulot vaan pienet menot. Lausahdus, jossa ei tietenkään ole mitään järkeä, kun ajattelee Ingvarin rikkautta.

Ymmärrän vanhaa herraa oikein hyvin. Itse olen ristiriitainen kuluttaja. Nautin valtavasti, kun löydän –70 prosentin korista jotakin kivaa. Inhoan aleryntäystä, mutta sitten kun alessa on menossa
jo kolmas kierros, on aika astua kehiin. Samalla ha­luan kuitenkin syödä (ja juoda) hyvin ja tiedän, ettei ole järkevää vain säästää. Talouden pyörät pyörivät liukkaammin, kun joskus satsaa kunnon
kotimaisiin vaatteisiin, astioihin, työkaluihin. Aivan täydellä hinnalla.

Suurin tuntemani pihtari oli kuitenkin erään ystäväni isä. Hän matkusti vaimonsa ja poikansa kanssa 1970-luvulla Euroopan kaupungeissa, joissa on tunnetusti hienoja museoita. Pääsylippujen hinnat ovat kaikkialla kohtuullisia, mutta ei tälle miehelle. Silkkaa itaruuttaan hän ehdotti vaimolleen, että menisi itse museoon ja kertoisi palattuaan, mitä oli nähnyt. Uskomatonta, mutta vaimo suostui.

Jos sinä muistat vielä poskettomampia säästämistarinoita, lähetä ne minulle.

Nyt on pärjättävä vähällä auringonvalolla. Asettaako kansikuvamme näyttelijä Maija-Liisa Soinne elämänsä säästöliekille vai onko hänen pakko lentää valoon? Sointeen vinkit ja 23 muuta pimeyden selätyskeinoa löydät sivulta 22. Itse aion nukkua posotella niin pitkiä öitä, että lopulta virkistyn!

Lokoisaa kaamosaikaa.

Minua odotti viileä nuori kaunotar, joka alkoi kiireettä tarkastella työmaataan. Hän siveli otsaa, veteli sormenpäillä viivoja poskipäitä pitkin ja selosti havaintonsa:

– Rouvalla on tässä hiusryppyjä, tuossa uurteita… Ei vielä juonteita. Pintakuiva, osin epäpuhdas. Kulmakarvat ovat täysin villiintyneet.

Jestas, olinko tullut tuomiolle? Eikö tällä ankeuttajalla ollut minkäänlaista ihmistuntemusta ja tilannetajua? On ne vielä sinullakin kurttusi, ajattelin, ja yritin kohottaa itseni henkisesti tilanteen yläpuolelle.

Kun neito oli höyryttänyt, kuorinut, syväpuhdistanut, ravinnut ja kosteuttanut kasvoni ja upottanut uurteisiin tehotippoja, niin puf, muutos oli ilmeinen. Tämä tapaus vakuutti minut siitä, että kosmetiikan avulla iho voi todella näyttää paremmalta.

Mutta ilman ryppyjä ei ole elämääkään, ja monesti hätkähdyttää, miten paljon uurteet kertovat. Kovia kokeneen ihmisen kasvojen kartta on aivan toinen kuin huolettoman sisarensa.

Tyytymättömyys paljastuu suupielen juonteista ennen kuin on vaihdettu sanaakaan. Ja kun tuntematon ihminen hymyilee, syvät naururypyt silmien ympärillä todistavat, että hänen seurallaan on kysyntää.

Jotta suupielet nousisivat useammin ylöspäin, ilo on otettava pienistä asioista. Joskus on hyvä vaikka katsoa vanhoja Kummeleita, mutta kyllä pieni seikkailu kauneuden ja pukeutumisen maailmaankin voi venyttää hymyhuulia.

Tässä numerossa on tavallista enemmän tyylijuttuja. Arvuutellaan, kenelle mikäkin käsilaukku kuuluu, katsellaan, mitä muoti- ja kauneustoimittaja lukijallemme ehdottavat, ja kysellään ihonhoitovinkkejä.

Kun päivät lyhenevät, nautitaan elämänkoreudesta.

Naurunryppyjä syksyysi!

Pisara

Alkukotiin avaraan
kaikki kerran kutsutaan.

Muutamille juottavat
nyt jo valtajumalat

pienen kastepisaran,
tuskallisen, ihanan,

johon hiljaa liukenet
– tahtonetpa taikka et –

jonka kylkiin kuvastuu
taivas, maa ja kaikki muu.

Pieneen, pieneen pisaraan
maailmat saa mahtumaan.

Monet menevät hääpäivänä kahdestaan illalliselle, ja tiedän sellaisenkin parin, jonka aviomies osti vaimolleen joka vuosi yhden helmen arvokkaaseen kaulanauhaan. Kaunista symboliikkaa. Joissakin suvuissa isovanhempien hääpäivä on koko klaanin juhla, jossa on mukana lapset ja lapsenlapset. Meitä kaikkia on tarvittu, että tällainen hieno porukka on koolla!

Eräs avioliittoneuvoja sanoi, että hän pystyy nopeasti näkemään, kestääkö liitto vai ei. Jos pariskunta tai toinen heistä puhuu avoimen halveksivasti kumppanista, peli alkaa olla pelattu. Eroakin surullisempaa on, että liiton ulkoinen kuori on koossa, mutta sen suojassa kaksi kyynistä kalvaa toistaan. Siinä eivät kynttiläillalliset auta.

Rakkauden tunteet voimistuvat ja vaimenevat vuosien varrella, ja kriittisessä pisteessäkin on ehkä käyty. Jos jäljelle jää tunne, että toisen kanssa on hyvä olla, liitto kestää omat ja yhteiset kriisit: tässä me olemme, kaksi vaillinaista ihmistä, ja on suuri lahja, että meillä on toisemme onnea ja surua jakamassa.

Sivuilla 20–25 esittelemme kolme pariskuntaa, jotka avioituivat 1971. Silloin heidät otettiin mukaan Tampereen yliopiston tutkimukseen. Toimittaja Anne Karuvuori löysi näistä 40 vuotta yhtä pitäneistä kolme paria, jotka kertovat meille omat tarinansa. Hienoista kuvista hehkuu ilo ja läheisyys. Ja puolisoiden oma tila, joka tuo mieleen runoilija Kahlil Gibranin:

Ja seiskää yhdessä, mutta älkää liian lähekkäin,
sillä temppelin pylväät seisovat etäällä toisistaan
eivätkä tammi ja sypressi kasva toistensa varjossa.

Lämpöä lokakuuhun!

Melleri on ikätoverini, jonka  vaiheita seurasin aluksi ihaillen ja myöhemmin kauhun vallassa. Melleri poltti kynttiläänsä molemmista päistä, mutta hienoja runoja hän synnytti. Tässä yksi, kokolemasta Zoo vuodelta 1979:

Tanssikengät

Koko vuosikymmen
kuin lampaita laskisi,
ja nyt piru
punnitsee villat.

Vähän, kovin vähän.
Ainoa perintö aikakaudelta
mailleenmenonsa lapsille:
tanssikengät.

Kuuluuko kopina?
Värivalot hyytynyttä verta,
musiikki tekee kuolemaa
lasikaapin sisällä.

Tässä numerossa on sivulla 70 fiksu pieni juttu arjen turvallisuutta parantavista tavaroista, mutta minua sykähdyttää erityisesti Vaula Siiskosen tarina siitä, miksi hän halusi muuttaa Sipooseen, entisen Nikkilän mielisairaalan asunnoiksi muutettuihin kerrostaloihin. Hän halusi yhteisön, jossa hän ei katoa pelkäksi nimeksi ovikyltissä.

Kun oma äitini meni nukkumaan elämänsä viimeisenä iltana, seuraavana päivänä hänellä olisi ollut nimipäiväkahvit alakerran naapurin kanssa. Tämä kuulosteli aamulla, miksi Elvin kaksiosta ei kuulu normaaleja aamukolinoita. Aikansa odotettuaan hän avasi äidin oven vara-avaimella, sillä naapurukset olivat vaihtaneet avaimia siltä varalta, että jotakin tapahtuu. Äiti lepäsi vuoteellaan ikiunessa.

Viranomaisvalvonta on toki välttämätöntä, mutta naapurien huolenpito toisistaan on sitä paljon puhuttua yhteisyyttä, lähimmäisenrakkautta.
On hyvä kysyä välillä itseltään, millainen naapuri minä olen. Antaako läsnäoloni toiselle turvallisuudentunteen, olenko käytettävissä? Jos sinä vastaat kyllä, taidat olla aika onnellinen – sinua tarvitaan.

Lämpöä syksyyn.

Helmi Latva Joensuusta helskyttelee eläkkeelle jäävälle näin:

Jäädessäsi eläkkeelle
älä vain jää sohvan päälle.

Etsi hyvät harrastukset
humppaa, jumppaa, ilottele.

Vaikka vuodet lisääntyy
mieli sen kuin virkistyy.

Kuopiolainen Kirsti Peräläinen taas huuhdahtaa:

Musiikit vaihtuvat ja kengät kuluvat
mutta elämän tanssi jatkuu!

Maija

P.S. Voit tilata kirjan helposti tästä linkistä.

Sirpa on 53. Häntä ei olisi edes harkittu Jarin entiseen työpaikkaan. Täti-ihminenhän ei enää voi oppia mitään uutta, vaikka kehuskeleekin kokemuksellaan, kielitaidollaan ja hyvällä kunnollaan. Tuollaisen arvaamattoman pakkauksen kun palkkaa, niin sehän on työpaikan riesana vielä – odotas, jopa 15 vuotta.

Minua nyppii hallituksen ja kaikkien ammattiennustajien kuoro työiän pidentämisen välttämättömyydestä, kun samaan aikaan 50-vuotiaan palkkaamista emmitään, 55-vuotias on jo iso riski ja 60-vuotias selvästi lähtölaskennassa. Kovina aikoina harvennus alkaa niistä, joiden edessä oleva työura on lyhyin.

Mikä siis neuvoksi? Olisiko työnantajien saatava varttuneiden työllistämisestä samanlaista tukea kuin joskus nuorison? Nyt vain työntekijää kannustetaan pitkään työuraan eläkkeen superkertymällä.

Jos Sauli Niinistön ja Paavo Lipposen presidenttiehdokkuudessa on jotakin hienoa, niin se, että ikäkysymys tullaan puimaan perusteellisesti. Uskallammeko antaa vastuullisen tehtävän näin vanhoille herroille?

Minä uskaltaisin, yhdellä ehdolla: äreys pois. Äreät, omahyväiset ihmiset ovat kiusankappaleita joka iässä.

Jotain tietenkin itse kukin varttunut voi tehdä työelämässä maineensa hyväksi.

Älä ankeuta ilmapiiriä menneiden hyvien aikojen haikailulla ja uusien kasvojen mollaamisella. Pidä huoli siitä, että koulutuksesi on ajan tasalla. Tai – jos niin valitset – antaudu lepovaihteelle, kunhan tiedostat, että jollekin se tarjoaa oikeuden ikäsyrjintään.

Ja työnantaja: usko meihin kokeneisiin, ota mukaan, pakota oppimaan uutta. Molemmat hyötyvät.

Tarmokasta syyskuuta!

Nyt kyllä pyörryn, ajat­telen.

Kävijä on Hän, nuoruuteni etärakkaus, josta en koskaan saanut selville mitään. Keksin hänelle nimen, Mauritz von Spegendorff. Vasta pitkällisen onkimisen jälkeen sain tietää, kuka hän oikeasti oli – joku Jorma tai jotain. Joka tapauksessa nimi oli aivan liian tavallinen silloisille pilvilinnoilleni.

Paksulla kuulakärkikynällä, sellaisella, josta napsuttamalla sai ihania värejä, harjoittelin tulevaa, kuvitelmieni siinä vaiheessa jo lyhentynyttä nimenäni, ”Rita von Spegendorff”. Miten hyvin se rimmasikaan.

Ystävättären puhelun jälkeen tipahdin ihanasti takaisiin väljään nuoruuteeni, aikaan, jolloin päämäärätön hengailu voitti kotiolot. Tai no, olihan meillä päämääriä: valmistautua seuraamaan, mistä ostarin ovesta poikalauma seuraavaksi tulee, ja jos kohtaaminen näytti todennäköiseltä, tehdä viime hetkellä jyrkkiä äkkikäännöksiä. Ostaa kioskista ihan mitä vain, jos Ne ja niiden joukossa Hän, sattuisivat menemään ohi.

Ihaninta muistoissa on, että elämässäni on yhä läsnä nuoruudenystäviä, joiden kanssa voin niitä jakaa. Vain kolme ihmistä koko maailmassa minun lisäkseni tietää, miltä Mauritz von Spegendorff näytti. Mikä yhdistävä, salainen muistoaarre!

Perheitä pitkään tutkinut professori Riitta Jallionoja sanoo tässä lehdessä, että perhettä rakennetaan olemassa yhdessä. Sama pätee ystävyyteen. Tarvitaan yhteisiä muistoja ja tarinoita. Mutta ei riitä, että tarinat ovat vuosikymmenten takaa, tarvitaan myös uusia muistoja ja tarinoita.

Läheisyys toisiin ihmisiin säilyy vain yhdessä kokemalla ja jakamalla. Pelkkä muisteleminen ei kanna. Ystävistä kannattaa pitää kiinni. Vanhoista ja uusista. He estävät tunteiden katovuodet.

Nykyisin ei tarvitse välttämättä lähteä ostarille, koska yhteydenpidon voi hoitaa kätevästi internetissäkin. Mutta hyvät ihmiset, menkää ostareille, tavatkaa toisianne. Fyysistä yhdessäoloa ei voita mikään. Netissä et voi tuntea halausta etkä nauraa rätkättää yhdessä.

Hengaillaan,
Riitta Korhonen, toimituspäällikkö

Kalamiehet
(Hämäläinen idylli)

Ruuhessansa liki kaislarantaa
istuu korpraali ja everisti,
vanhat kumpikin ja kuulunehet
kerran suomalaiseen ruotuväkeen;
kummankin jo harmennut on hapsi,
kummaltai jo paras miehuus mennyt,
mutta viel’ on tuima silmän tuli,
huulten viiva vinha kummallakin,
jos ei onkeen iske ahven, koska
toinen kalan venheeseen jo veti.

Näin he istuneet on kaiket kesät;
everisti kaupungissa asuu,
mutta joka suvi sieltä saapuu
huvilaansa, päähän Huhtaniemen,
kalastamaan vellamoisten karjaa;
korpraali on kotimiesnä talvet.

Kalastetaan karit järven kaikki,
joka lahden soppi soudetahan,
riidellähän riipan laskennasta,
kummalle se purren puolle pannaan;
toisen onkea jos nyppäisevi,
toinen ehdottaa jo ensi paikkaa,
siihen taas ei suostu toinen; sentään
jousta liiaksi ei jännitetä,
ettei rikkuis kalarauha kaunis.

Näin he istuneet on kaiket kesät.

Mutta saunarantaan saavuttaissa
saalis tuiki tyysti punnitahan,
tirkistetään, tarkistetaan, viedään
kirjaan, jota everisti pitää -
koko saalis ynnä suurin kala;
kumpainenkin hyvin muistaa, kuka
sen on saanut, mutta vait on toinen
kateudesta, ylpeydestä toinen;
vihdoin tuutingin on tunti pyhä.

Everisti kuistillansa istuu,
pitkää piippuansa polttelevi,
katselevi kaukometsän rantaa,
maistaa maljastansa silloin tällöin;
korpraalipa kyökin akkunassa
avoimessa haikujansa vetää,
samoin katselevi kaukometsään,
samoin maistaa joskus maljastansa;
häiritse ei hiljaisuutta kukaan.

Hämärtyy jo suvi-yöhyt, päivän
viime puna iltapilveen peittyy,
järvi peilityynnä kimmeltävi,
raksahtavi rantalehdon rastas,
polskahtavi hauki ruohikossa,
kuuluu kauempata koiranhaukku,
aironsounti viiden virstan takaa;
eikä sitten enää kuulu mitään.

Näin he istuneet on kaiket kesät.

Mutta silloin juuri murhe saapui:
kerrotaanpa, kesä muuan tuli,
korpraali ei ollut entisellään,
käynyt hält’ ei syönti eikä sounti,
usein unhotti hän airon aivan,
päästi pitkänsiiman purren alle,
vaarin ottanut ei, vaikka koho
kokonaan jo veden alle painui.
Tuumi everisti: “Vanhaks tullut
on jo Matti, honkiin horisevi,
mutta niinhän käypi meidän kaikkein.”
Mietti noin, ja koki miestä sietää.

Mutta kerran, koska Matti hältä
sotki sotkuksihin ongen parhaan -
synti suurin kalamiehen, jonka
tekee tomppeli vain tottumaton -
jaksanut ei sisuansa suistaa
enää everisti, vaanpa ärjäs
hälle silloin vihan-vimmoissansa:
“Matti p-le! Sua lempo riivaa!”

Vastannut ei Matti mitään, siiman
selvitteli seikkaperäisesti,
pani onkehensa uuden lieron,
siihen sylkäisi ja viskas veteen
alakuloisena kulmiltansa,
sitten vasta verkalleen hän virkkoi:
“Taitaa lempi riivata ei lempo,
sattua voi vielä sotkus vyyhteen.”

Eikä everisti ymmärtänyt,
katsoi vain kuin miestä mielipuolta.

Mutta aamunapa muutamana,
juur’ kun oli kalaanlähdön aika,
juhlatamineissaan Matti oli,
univormussansa muinaisessa,
tehden kunniaa, kun kuistillensa
huonehestaan everisti astui;
hymyhuulin siinä Matti seisoi
selkä suorana kuin nuorukaisen.
Sanat virkkoi: “Jumal’ antakohon!
mutta mielin tästä naimisihin.”

Langennut jos oisi kansi taivaan,
Luojan manner luja järkähtänyt,
kuu ja päivä radoiltansa ratki,
talon katto, seinät siirtynehet,
ei ois everisti hämmästynyt
kuin hän hämmästyi nuo sanat kuullen;
taapäin astahti ja miestä katsoi
hän kuin kummitusta kotvan, sitten
Matin muistain mielipuoliseksi
naurun kaikuvan hän päästi, kysyi:
“Sinä naimisiin! Ja kenen kanssa?”

Vastasipa vakavasti Matti:
“Kenen muun kuin tuolta Saaren Sannan,
viime yönä kaikki kaupat tehtiin.”

Täytyi uskoa jo miehen sanaan,
tuiki totiselta näytti Matti,
epäillyt ei everisti enää,
veti kerran kaksi viiksiänsä,
takaisin hän portahilta pyörsi
jalkaa polkaisten ja ärjähtäen:
“Mene sitten vaikka Hiiden kirnuun!”

Vastas Matti: “Jumal’ antakohon,
pyydän viikon pari virkalomaa.”

Yksinään nyt everisti istuu
ruuhessansa liki kaislarantaa,
yksin puhisee ja puntaroipi
saunarannassa hän saalistansa,
josta iloa ei hällä enää,
koska kadehdi ei tuota toinen;
yksin totiansa nyt hän maistaa,
miettii ainoata arvoitusta,
joka yöt ja päivät päässä pyörii:
“Kuinka saattaa, kuinka kehtaa olla
miehen mieli silloin naimisihin,
kun on kesän paras ahven-aika?”

Eikä päästä voi hän pulmastansa.

Usein miettii tuota yöhön myöhään,
katselevi kaukometsän rantaa,
päivän peittyessä iltapilveen,
järven peilityynnä kimmeltäissä,
raksahtaissa rantalehdon rastaan,
polskahtaissa ruohikossa hauvin,
kuuluessa koiranhaukun kaukaa,
aironsounnin viiden virstan takaa;
miettii, miettii, eikä keksi mitään.

Joku nousee aatos nuoruudesta,
elämästä elämättömästä;
hetken heijastuu ja jälleen haipuu.
Mutta kauan kamarissaan vielä
everisti kahtakäteen astuu.

Vieri noin nyt viikko pitkä, pari.

Mutta aamunapa muutamana,
kuistilleen kun everisti astuu,
taas on onkitamineissaan Matti
siinä kuin ei ollut oisi mitään;
katsahtavi everisti häneen,
mutta kysymättä mitään, mennään
rantahan kuin ennen, käydään ruuheen
niinkuin ennen, päivä ongitahan
niinkuin ennen, eikä kumpainenkaan
toisen mieltä kysy, kuulostele;
saavutaan kuin ennen saunarantaan,
puhumatta saalis punnitahan,
vaan kun tullut tuutingin on tunti,
everisti kuistillaan kun istuu,
Matti avoimessa akkunassaan,
eellimmäinen päätään kääntämättä
sanan vihdoin virkahtaa: “No Matti?”

Matti silmin tuimin tuijotellen
posken nojaa nyrkkihinsä, lausuu:
“Petti, p-le, kuin naiset pettää,
vaikka hälle varmat kihlat annoin!”

Sellainen se oli Saaren Sanna.

Kerrotaan, nyt everisti nousi,
täytti ensin itsellensä lasin,
toisen Matille ja niitä yhteen
kilahutti, vakavasti virkkoi:
“Tervetuloa taas miesten joukkoon!”

Kiertyy kyynel Matin silmäkulmaan:
“Kaunis sentään oli Saaren Sanna!”

Everisti laatuisasti lausuu:
“Viekkaus on nimi vaimon; paras
että ijäks siitä sillä pääsit.”

Matti vastaa: “Jumal’antakohon,
vaan on hyvä everistin haastaa,
tuntenut kun ette vielä koskaan
ensi rakkauden tulta pyhää!”

Kumpainenkin vaikenee nyt vallan.

Mutta uuden aamun tullen istuu
ruuhessansa liki kaislarantaa
jälleen korpraali ja everisti,
viekoitellen vellamoisten karjaa;
taas on Matti ennallaan kuin muinen,
onkeaan kuin palokärki sihtaa,
pääse hält’ ei enää pitkäsiima,
unhotu ei airo eikä koho;
taas on ilo everistin saada
kala taikka toista kadehtia,
hältä kiistää kiviriipan paikkaa;
eikä tuosta hetken häiriöstä
enää elin-ajassaan he puhu.

Näin he kalastavat kaiket kesät.