30.9.2011 13:07

Runo, joka koskettaa minua

Runoilija Arto Melleristä on kääntäjä ja kulttuurivaikuttaja Martti Anhava tehnyt elämäkerran. (Otava), joka julkistettiin 17.9.2011.

Melleri on ikätoverini, jonka  vaiheita seurasin aluksi ihaillen ja myöhemmin kauhun vallassa. Melleri poltti kynttiläänsä molemmista päistä, mutta hienoja runoja hän synnytti. Tässä yksi, kokolemasta Zoo vuodelta 1979:

Tanssikengät

Koko vuosikymmen
kuin lampaita laskisi,
ja nyt piru
punnitsee villat.

Vähän, kovin vähän.
Ainoa perintö aikakaudelta
mailleenmenonsa lapsille:
tanssikengät.

Kuuluuko kopina?
Värivalot hyytynyttä verta,
musiikki tekee kuolemaa
lasikaapin sisällä.

21.9.2011 0:41

Turvallinen pesä

Tyylikkäissä, hyvin järjestetyissä kodeissa ei yleensä näy eiffeltorneja eikä tuulimyllyjä, espanjalaisista viuhkoista puhumattakaan. Silti nämä pikku tavarat tekevät asunnosta oman kodin, sellaisen, jota kenelläkään toisella ei ole. Kotoisuus on oman pesän turvallisuutta, vaikka sana ”turvallisuus” tuo ensimmäisenä mieleen vartiomiehet, hälytyslaitteet, turvalukot ja -rannekkeet.
Rannekekaan ei ole takuuvarma. Iäkäs tätini kaatui vastikään keittiössään ja teloi itseään niin pahasti, ettei päässyt ylös omin voimin. Onneksi oli turvaranneke. Hän painoi nappulaa ja apua tuli, tosin vasta puolentoista tunnin kuluttua. Täti asuu aivan kaupungintalon vieressä keskellä suurta kaupunkia. Kuinka kauan apu olisi viipynyt syrjäkylillä?

Tässä numerossa on sivulla 70 fiksu pieni juttu arjen turvallisuutta parantavista tavaroista, mutta minua sykähdyttää erityisesti Vaula Siiskosen tarina siitä, miksi hän halusi muuttaa Sipooseen, entisen Nikkilän mielisairaalan asunnoiksi muutettuihin kerrostaloihin. Hän halusi yhteisön, jossa hän ei katoa pelkäksi nimeksi ovikyltissä.

Kun oma äitini meni nukkumaan elämänsä viimeisenä iltana, seuraavana päivänä hänellä olisi ollut nimipäiväkahvit alakerran naapurin kanssa. Tämä kuulosteli aamulla, miksi Elvin kaksiosta ei kuulu normaaleja aamukolinoita. Aikansa odotettuaan hän avasi äidin oven vara-avaimella, sillä naapurukset olivat vaihtaneet avaimia siltä varalta, että jotakin tapahtuu. Äiti lepäsi vuoteellaan ikiunessa.

Viranomaisvalvonta on toki välttämätöntä, mutta naapurien huolenpito toisistaan on sitä paljon puhuttua yhteisyyttä, lähimmäisenrakkautta.
On hyvä kysyä välillä itseltään, millainen naapuri minä olen. Antaako läsnäoloni toiselle turvallisuudentunteen, olenko käytettävissä? Jos sinä vastaat kyllä, taidat olla aika onnellinen – sinua tarvitaan.

Lämpöä syksyyn.

15.9.2011 12:31

Runo, joka koskettaa minua

ET:n oman Värssykirjan runoista nostan syksyn iloksi kaksi:

Helmi Latva Joensuusta helskyttelee eläkkeelle jäävälle näin:

Jäädessäsi eläkkeelle
älä vain jää sohvan päälle.

Etsi hyvät harrastukset
humppaa, jumppaa, ilottele.

Vaikka vuodet lisääntyy
mieli sen kuin virkistyy.

Kuopiolainen Kirsti Peräläinen taas huuhdahtaa:

Musiikit vaihtuvat ja kengät kuluvat
mutta elämän tanssi jatkuu!


Maija

P.S. Voit tilata kirjan helposti tästä linkistä.

6.9.2011 14:50

Vanha ja vanha

Jari on 39. Kun hänet palkannut tietokonealan yritys joutui vähentämään väkeä, mies irtisanottiin. Hän oli liian vanha, ikäloppu, omalla alallaan. Kolmekymppiset työkaverit katsoivat säälien tuollaista jämähtänyttä heppua, joka tosin aikoo nyt pyrkiä opiskelemaan uutta alaa. Onhan hänellä vielä työuraa jäljellä – totta vie, yli 25 vuotta.

Sirpa on 53. Häntä ei olisi edes harkittu Jarin entiseen työpaikkaan. Täti-ihminenhän ei enää voi oppia mitään uutta, vaikka kehuskeleekin kokemuksellaan, kielitaidollaan ja hyvällä kunnollaan. Tuollaisen arvaamattoman pakkauksen kun palkkaa, niin sehän on työpaikan riesana vielä – odotas, jopa 15 vuotta.

Minua nyppii hallituksen ja kaikkien ammattiennustajien kuoro työiän pidentämisen välttämättömyydestä, kun samaan aikaan 50-vuotiaan palkkaamista emmitään, 55-vuotias on jo iso riski ja 60-vuotias selvästi lähtölaskennassa. Kovina aikoina harvennus alkaa niistä, joiden edessä oleva työura on lyhyin.

Mikä siis neuvoksi? Olisiko työnantajien saatava varttuneiden työllistämisestä samanlaista tukea kuin joskus nuorison? Nyt vain työntekijää kannustetaan pitkään työuraan eläkkeen superkertymällä.

Jos Sauli Niinistön ja Paavo Lipposen presidenttiehdokkuudessa on jotakin hienoa, niin se, että ikäkysymys tullaan puimaan perusteellisesti. Uskallammeko antaa vastuullisen tehtävän näin vanhoille herroille?

Minä uskaltaisin, yhdellä ehdolla: äreys pois. Äreät, omahyväiset ihmiset ovat kiusankappaleita joka iässä.

Jotain tietenkin itse kukin varttunut voi tehdä työelämässä maineensa hyväksi.

Älä ankeuta ilmapiiriä menneiden hyvien aikojen haikailulla ja uusien kasvojen mollaamisella. Pidä huoli siitä, että koulutuksesi on ajan tasalla. Tai – jos niin valitset – antaudu lepovaihteelle, kunhan tiedostat, että jollekin se tarjoaa oikeuden ikäsyrjintään.

Ja työnantaja: usko meihin kokeneisiin, ota mukaan, pakota oppimaan uutta. Molemmat hyötyvät.

Tarmokasta syyskuuta!

17.8.2011 6:55

Minä ja Mauritz

Illalla ystävätär soittaa.
– Et  ikinä arvaa, ”Mauritz von Spegendorff” kävi tänään meillä töissä!

Nyt kyllä pyörryn, ajat­telen.

Kävijä on Hän, nuoruuteni etärakkaus, josta en koskaan saanut selville mitään. Keksin hänelle nimen, Mauritz von Spegendorff. Vasta pitkällisen onkimisen jälkeen sain tietää, kuka hän oikeasti oli – joku Jorma tai jotain. Joka tapauksessa nimi oli aivan liian tavallinen silloisille pilvilinnoilleni.

Paksulla kuulakärkikynällä, sellaisella, josta napsuttamalla sai ihania värejä, harjoittelin tulevaa, kuvitelmieni siinä vaiheessa jo lyhentynyttä nimenäni, ”Rita von Spegendorff”. Miten hyvin se rimmasikaan.

Ystävättären puhelun jälkeen tipahdin ihanasti takaisiin väljään nuoruuteeni, aikaan, jolloin päämäärätön hengailu voitti kotiolot. Tai no, olihan meillä päämääriä: valmistautua seuraamaan, mistä ostarin ovesta poikalauma seuraavaksi tulee, ja jos kohtaaminen näytti todennäköiseltä, tehdä viime hetkellä jyrkkiä äkkikäännöksiä. Ostaa kioskista ihan mitä vain, jos Ne ja niiden joukossa Hän, sattuisivat menemään ohi.

Ihaninta muistoissa on, että elämässäni on yhä läsnä nuoruudenystäviä, joiden kanssa voin niitä jakaa. Vain kolme ihmistä koko maailmassa minun lisäkseni tietää, miltä Mauritz von Spegendorff näytti. Mikä yhdistävä, salainen muistoaarre!

Perheitä pitkään tutkinut professori Riitta Jallionoja sanoo tässä lehdessä, että perhettä rakennetaan olemassa yhdessä. Sama pätee ystävyyteen. Tarvitaan yhteisiä muistoja ja tarinoita. Mutta ei riitä, että tarinat ovat vuosikymmenten takaa, tarvitaan myös uusia muistoja ja tarinoita.

Läheisyys toisiin ihmisiin säilyy vain yhdessä kokemalla ja jakamalla. Pelkkä muisteleminen ei kanna. Ystävistä kannattaa pitää kiinni. Vanhoista ja uusista. He estävät tunteiden katovuodet.

Nykyisin ei tarvitse välttämättä lähteä ostarille, koska yhteydenpidon voi hoitaa kätevästi internetissäkin. Mutta hyvät ihmiset, menkää ostareille, tavatkaa toisianne. Fyysistä yhdessäoloa ei voita mikään. Netissä et voi tuntea halausta etkä nauraa rätkättää yhdessä.

Hengaillaan,
Riitta Korhonen, toimituspäällikkö

10.8.2011 6:01

Runo, joka koskettaa minua

Mikä mainio teksti vuodelta 1915, Eino Leinon kokoelmasta Elämän koreus. Tunnetko tällaista Leinoa, humoristista kertojaa!

Kalamiehet
(Hämäläinen idylli)

Ruuhessansa liki kaislarantaa
istuu korpraali ja everisti,
vanhat kumpikin ja kuulunehet
kerran suomalaiseen ruotuväkeen;
kummankin jo harmennut on hapsi,
kummaltai jo paras miehuus mennyt,
mutta viel’ on tuima silmän tuli,
huulten viiva vinha kummallakin,
jos ei onkeen iske ahven, koska
toinen kalan venheeseen jo veti.

Näin he istuneet on kaiket kesät;
everisti kaupungissa asuu,
mutta joka suvi sieltä saapuu
huvilaansa, päähän Huhtaniemen,
kalastamaan vellamoisten karjaa;
korpraali on kotimiesnä talvet.

Kalastetaan karit järven kaikki,
joka lahden soppi soudetahan,
riidellähän riipan laskennasta,
kummalle se purren puolle pannaan;
toisen onkea jos nyppäisevi,
toinen ehdottaa jo ensi paikkaa,
siihen taas ei suostu toinen; sentään
jousta liiaksi ei jännitetä,
ettei rikkuis kalarauha kaunis.

Näin he istuneet on kaiket kesät.

Mutta saunarantaan saavuttaissa
saalis tuiki tyysti punnitahan,
tirkistetään, tarkistetaan, viedään
kirjaan, jota everisti pitää -
koko saalis ynnä suurin kala;
kumpainenkin hyvin muistaa, kuka
sen on saanut, mutta vait on toinen
kateudesta, ylpeydestä toinen;
vihdoin tuutingin on tunti pyhä.

Everisti kuistillansa istuu,
pitkää piippuansa polttelevi,
katselevi kaukometsän rantaa,
maistaa maljastansa silloin tällöin;
korpraalipa kyökin akkunassa
avoimessa haikujansa vetää,
samoin katselevi kaukometsään,
samoin maistaa joskus maljastansa;
häiritse ei hiljaisuutta kukaan.

Hämärtyy jo suvi-yöhyt, päivän
viime puna iltapilveen peittyy,
järvi peilityynnä kimmeltävi,
raksahtavi rantalehdon rastas,
polskahtavi hauki ruohikossa,
kuuluu kauempata koiranhaukku,
aironsounti viiden virstan takaa;
eikä sitten enää kuulu mitään.

Näin he istuneet on kaiket kesät.

Mutta silloin juuri murhe saapui:
kerrotaanpa, kesä muuan tuli,
korpraali ei ollut entisellään,
käynyt hält’ ei syönti eikä sounti,
usein unhotti hän airon aivan,
päästi pitkänsiiman purren alle,
vaarin ottanut ei, vaikka koho
kokonaan jo veden alle painui.
Tuumi everisti: “Vanhaks tullut
on jo Matti, honkiin horisevi,
mutta niinhän käypi meidän kaikkein.”
Mietti noin, ja koki miestä sietää.

Mutta kerran, koska Matti hältä
sotki sotkuksihin ongen parhaan -
synti suurin kalamiehen, jonka
tekee tomppeli vain tottumaton -
jaksanut ei sisuansa suistaa
enää everisti, vaanpa ärjäs
hälle silloin vihan-vimmoissansa:
“Matti p-le! Sua lempo riivaa!”

Vastannut ei Matti mitään, siiman
selvitteli seikkaperäisesti,
pani onkehensa uuden lieron,
siihen sylkäisi ja viskas veteen
alakuloisena kulmiltansa,
sitten vasta verkalleen hän virkkoi:
“Taitaa lempi riivata ei lempo,
sattua voi vielä sotkus vyyhteen.”

Eikä everisti ymmärtänyt,
katsoi vain kuin miestä mielipuolta.

Mutta aamunapa muutamana,
juur’ kun oli kalaanlähdön aika,
juhlatamineissaan Matti oli,
univormussansa muinaisessa,
tehden kunniaa, kun kuistillensa
huonehestaan everisti astui;
hymyhuulin siinä Matti seisoi
selkä suorana kuin nuorukaisen.
Sanat virkkoi: “Jumal’ antakohon!
mutta mielin tästä naimisihin.”

Langennut jos oisi kansi taivaan,
Luojan manner luja järkähtänyt,
kuu ja päivä radoiltansa ratki,
talon katto, seinät siirtynehet,
ei ois everisti hämmästynyt
kuin hän hämmästyi nuo sanat kuullen;
taapäin astahti ja miestä katsoi
hän kuin kummitusta kotvan, sitten
Matin muistain mielipuoliseksi
naurun kaikuvan hän päästi, kysyi:
“Sinä naimisiin! Ja kenen kanssa?”

Vastasipa vakavasti Matti:
“Kenen muun kuin tuolta Saaren Sannan,
viime yönä kaikki kaupat tehtiin.”

Täytyi uskoa jo miehen sanaan,
tuiki totiselta näytti Matti,
epäillyt ei everisti enää,
veti kerran kaksi viiksiänsä,
takaisin hän portahilta pyörsi
jalkaa polkaisten ja ärjähtäen:
“Mene sitten vaikka Hiiden kirnuun!”

Vastas Matti: “Jumal’ antakohon,
pyydän viikon pari virkalomaa.”

Yksinään nyt everisti istuu
ruuhessansa liki kaislarantaa,
yksin puhisee ja puntaroipi
saunarannassa hän saalistansa,
josta iloa ei hällä enää,
koska kadehdi ei tuota toinen;
yksin totiansa nyt hän maistaa,
miettii ainoata arvoitusta,
joka yöt ja päivät päässä pyörii:
“Kuinka saattaa, kuinka kehtaa olla
miehen mieli silloin naimisihin,
kun on kesän paras ahven-aika?”

Eikä päästä voi hän pulmastansa.

Usein miettii tuota yöhön myöhään,
katselevi kaukometsän rantaa,
päivän peittyessä iltapilveen,
järven peilityynnä kimmeltäissä,
raksahtaissa rantalehdon rastaan,
polskahtaissa ruohikossa hauvin,
kuuluessa koiranhaukun kaukaa,
aironsounnin viiden virstan takaa;
miettii, miettii, eikä keksi mitään.

Joku nousee aatos nuoruudesta,
elämästä elämättömästä;
hetken heijastuu ja jälleen haipuu.
Mutta kauan kamarissaan vielä
everisti kahtakäteen astuu.

Vieri noin nyt viikko pitkä, pari.

Mutta aamunapa muutamana,
kuistilleen kun everisti astuu,
taas on onkitamineissaan Matti
siinä kuin ei ollut oisi mitään;
katsahtavi everisti häneen,
mutta kysymättä mitään, mennään
rantahan kuin ennen, käydään ruuheen
niinkuin ennen, päivä ongitahan
niinkuin ennen, eikä kumpainenkaan
toisen mieltä kysy, kuulostele;
saavutaan kuin ennen saunarantaan,
puhumatta saalis punnitahan,
vaan kun tullut tuutingin on tunti,
everisti kuistillaan kun istuu,
Matti avoimessa akkunassaan,
eellimmäinen päätään kääntämättä
sanan vihdoin virkahtaa: “No Matti?”

Matti silmin tuimin tuijotellen
posken nojaa nyrkkihinsä, lausuu:
“Petti, p-le, kuin naiset pettää,
vaikka hälle varmat kihlat annoin!”

Sellainen se oli Saaren Sanna.

Kerrotaan, nyt everisti nousi,
täytti ensin itsellensä lasin,
toisen Matille ja niitä yhteen
kilahutti, vakavasti virkkoi:
“Tervetuloa taas miesten joukkoon!”

Kiertyy kyynel Matin silmäkulmaan:
“Kaunis sentään oli Saaren Sanna!”

Everisti laatuisasti lausuu:
“Viekkaus on nimi vaimon; paras
että ijäks siitä sillä pääsit.”

Matti vastaa: “Jumal’antakohon,
vaan on hyvä everistin haastaa,
tuntenut kun ette vielä koskaan
ensi rakkauden tulta pyhää!”

Kumpainenkin vaikenee nyt vallan.

Mutta uuden aamun tullen istuu
ruuhessansa liki kaislarantaa
jälleen korpraali ja everisti,
viekoitellen vellamoisten karjaa;
taas on Matti ennallaan kuin muinen,
onkeaan kuin palokärki sihtaa,
pääse hält’ ei enää pitkäsiima,
unhotu ei airo eikä koho;
taas on ilo everistin saada
kala taikka toista kadehtia,
hältä kiistää kiviriipan paikkaa;
eikä tuosta hetken häiriöstä
enää elin-ajassaan he puhu.

Näin he kalastavat kaiket kesät.

3.8.2011 6:01

Juuret kutsuvat

Eläkkeelle päässeet ystäväni myivät talon ja tavarat ja muuttivat maapallon toiselle puolelle. Mielessä kimalsi ihana elämä. Aurinkoa, valoa, uusia ihmeitä. Kaikki kävi toteen, ja pian sähköpostiini kilahteli innostuneita viestejä ja kuvia.

Mutta sitten, seitsemän vuoden jälkeen, sain yllätysuutisen. ”Myymme talon ja muutamme takaisin”. Päätökselle oli yksi, mutta sitäkin tärkeämpi syy: kova koti-ikävä.

Kun muuton jälkeen tapasimme, ystävättäreni itki vielä vuolaasti kertoessaan tyhjyydestä, joka elämään maailmalla hiipi. ”Kaipasin synnyinmaan elämäntyyliä ja kulttuuria. Ikävöin sukulaisia ja vanhoja ystäviä. Kukaan ei tuntenut historiaani. Tunsin olevani juureton.” Tärkeä magneetti oli lapsenlapsi. Nettikamera ei korvaa tunnetta, joka syntyy, kun pienet kädet lennähtävät isoäidin ja isoisän kaulaan.

Tavallisen arjen pyörteissä usein unohdamme, kuinka tärkeitä juuret ovat. Miten hitaasti ne kasvavat ja miten pahalta tuntuu, jos he katkeavat. Onneksi ystävieni oli mahdollista purkaa päätös ja he jaksoivat vielä hoitaa ison muuttourakan.

Aina lähtö ja paluu eivät ole vapaaehtoisia. Muistamme, kuinka sadattuhannet karjalaiset joutuivat jättämään kotinsa. Vanhin lähtijäpolvi ei koskaan lakannut ikävöimästä Karjalaa. Seuraavat sukupolvet löysivät oman paikkansa, mutta myös he halusivat nähdä vanhempiensa kotikonnut, joista olivat paljon kuulleet. Eikä juurien kutsu lakkaa. Karjalaan ajetaan yhä täysillä busseilla.

Äskettäin oivalsin jotain omasta elämästäni. Muutin pääkaupunkiin 35 vuotta sitten. Vasta nykyinen, kolmas Helsingin-kotini, tuntuu kodilta. Viihdyin kahdessa aiemmassakin, mutta ne olivat – asuntoja. Mikä teki nykyisestä kerrostalosta kodin? Sekö, että ostin sen rähjäisessä kunnossa ja remontoin omannäköisekseni? Vaiko, että talo ja piha ovat aitoa 50-lukua kuten minäkin? On syreeni ja perennapenkki.

Keksin vastauksen. Kaikki kotini ovat olleet samalla alueella. Vähitellen se on alkanut tuntua yhtä tutulta ja leppoisalta kuin nuoruuteni kirkonkylä.

Toimituspäällikö, Aira Väisänen

28.7.2011 6:01

Runo, joka koskettaa minua

Tämä Eila Kivikk’ahon runo on aina vedonnut minuun. Ehkä itse kasvoin vähän metsäläisenä. Prinsessamekot ja vaaleanpunaiset koltut olivat vieraita.

Kesäruno

En ole pukeva lastani
silkkimekkoon

Risaiset housut ja vääränvärinen nuttu,
siinä on asu, joka ei loukkaa silmää,
joka ei poikkea vetten puitten teitten
maitten riekaleriemusta,
kauneudesta.

Karta silkkiä, nuppusormi.
Paina poskesi rosoista kaarnaa vasten.
Sen sisar olet.

21.7.2011 7:30

Runo, joka koskettaa minua

Lempirunoilijani Ilpo Tiihonen opettaa ohimennen, miten ajatellaan toisin.

Kauniita kysymyksiä

Tunnetteko tyhjän joka kolkuttaa ovelle?
Olitteko lounaistuulelle velkaa?
Tai jos käytitte Vivaldia väärin?
Painoitteko päänne pimeään ikkunaan silloin,
kun lepakko huusi nimeänne?
Entä oliko eilen syytä istua rappusilla?
Ja kuunnella mistä kantavat haukut?

Anteeksi jos häiritsen, mutta oletteko
menossa jonnekin?
Sallitteko että sytytän kaupungin valot?
Kiinnostaako teitä ihmisten suunnaton määrä?
Entä lauseet yhden miehen suusta
tuulisella seisakkeella?
Missä olisi parasta odottaa?
Näettekö kuinka illan punerrus osuu
vastapäisen kirkon pyöreään torniin?

Välitättekö vähästä?
Tai edes jostakin siinä?

Arvostatteko maailman lunta?
Oletteko herännyt joen solinaan?
Mitä jos kaivaisimme sieniä hiekasta?
Tai jos pyytäisimme jotakin sumulta?
Onko tullut vastaan lapsikatras näkinkenkiä käsissään?
Vaivaako ilo?
Kuuletteko kuinka pienet sydämet hakkaavat
pimeässä metsässä!
Osaisitteko nimetä ihania ääniä
joita kukaan ei kuule?
Oletteko kannatellut turhaa kämmenellä?

Oletteko seissyt syysmyrskyssä kallioisella niemellä
silloin kun majakan valokeila viiden sekunnin välein
lyö päänne läpi,
ja samalla hetkellä aika on yhtä lyhyt?
Olenko ennen tätä antanut teille ohjeita?

Se mikä kannattaa, on ihan ohut rima.

13.7.2011 1:26

Mimoosa ja samettiruusu

”SAMETTIRUUSUT sopisivat sinulle”, sanoi edesmennyt anoppini, kun sukulaisuutemme oli vielä tuore. ”Ne kestävät mitä vain.” Sanat jäivät soimaan pahaenteisesti.

Tarkoittiko hän siis, että minun pihallani selviävät vain kaikkein järeimmät kesäkukat? Oliko minunlaiseni liian huolettoman emännän turha haaveilla pioneista ja muista herkänsuloisista, vaativista kasveista? En todellakaan rakastanut tönkköjä samettiruusuja, jotka tajuaa aidoiksi vain lähietäisyydeltä ja silloinkin ennen kaikkea tuoksun perusteella. Ne sopivat mielestäni parhaiten hautausmaalle tai kaupungintalon edustan istutuksiin.

MINIÄN SUHDE ANOPPIINSA muistuttaa mimoosaa. Nuori äiti ja perheenemäntä kuulee neutraalissakin toteamuksessa kätketyn moitteen. Niin kuin senkin kerran, kun anoppi katseli mustaa piironkiani ja lausahti, että mustilla pinnoilla on paljon näkymätöntä likaa.

Tarkoittiko hän, että olen laiminlyönyt siivouksen? Pitäisikö heti rientää jynssäämään? Ajatella, että muistan vielä vuosikymmenten takaa nämä vähäpätöiset reviirinylitykset. Sitten yhtäkkiä olen itse anoppikokelaana ja toivon, ettei tölvisi nuoria ajattelemattomilla lausahduksillaan. Vaan minkäs teet, olitpa äänessä tai vaiti, toinen tulkitsee sen tavallaan. Kun on oikein vapaamielinen ja koettaa välttää moralisointia, huomaakin olevansa huithapeli.

ANOPPINI OLI SITÄ PAITSI OIKEASSA. Tunnustin sen tänä kesänä, 20 vuoden jälkeen. Samettiruusut sopivat piharuukkuihin marketoiden seuraksi. Kun tulin reissusta kotiin, nuo oranssit haisuliinit kekottivat pihalla virkeinä, vaikkeivät olleet saaneet vettä päiväkausiin. Sitä paitsi anopilla itselläänkin oli samettiruusuja mökillä eikä hän siis voinut pitää niitä vain laiskojen miniöiden kukkasina.

Mustat pinnat kyllä odottavat yhä kosteaa rättiä.
Vai olisiko säämiskä parempi?

Lupsakkaa heinäkuuta!

6.7.2011 6:43

Runo, joka koskettaa minua

Suomi herättää aivan erityisiä kansallistunteita nykysuomalaisessa, mutta on kyllä aika hauskaa lukea Runebergin Joutsen-runoa, jossa lintukin on valjastettu ylistämään kotimaata – jolla ei vielä ollut edes itsenäisyyttä.

Halk’ illan ruskon auermaan
Käy lento joutsenen.
Se laskee lahden hopeaan
Ja soutaa laulellen.

Se lauloi: “Auvo taivainen
On armas Suomenmaa,
Sen päivä mennä levollen,
Yökaudet unhoittaa.

Ja varjon siellä runsahan
Luo koivut tuuheat.
On kultaa peili lahdelman
Ja aallot vilppahat.

Sen onni onpi kallehin,
Ken siellä rakastaa.
Sielt’ usko onpi syntyisin,
Se sinne kaihoaa.”

Niin kaikui laulu kiitäen
Yl’ aaltoin siintäväin,
Ja joutsen armaan rinnallen
Nyt souti, lauloi näin:

“Vaik’ on sun elos unelma
Niin lyhyt, riittää se,
Sä lemmit Suomenlahdella,
Sä lauloit Suomelle.”

27.6.2011 16:08

Runo, joka koskettaa minua

Muumipeikon kesäruno

Pään painan ruohikolle
ja oion jalkojain.
En jaksa pohdiskella,
mä tahdon olla vain.

Sen viisaammat voi tehdä,
mä päivän kultaan jään.
Mä tunnen kaikki tuoksut
ja luonnon loiston nään.

Voi leikitellä mielikseen,
voi ottaa jättää paikoilleen
tai olla niin kuin luonnostaan
ja maata vaan.

Mä peikko siihen uskoon jään,
on maailmaa tää minkä nyt mä nään.

Tämä Tove Janssonin runon käännös ei nyt ole ihan loistokas enkä ole ihan varma, onko se edes Tove Janssonin. Tietääkö kukaan?  Silti se sopii juhannusviikonlopun jälkeiseen raukeuteen.

23.6.2011 0:57

Runoja, joka koskettaa minua

Juhani Siljon (1888-1918) runossa on lempeää idylliä, joka lopussa saa varjonsa. En oikeastaan tiennyt Siljosta mitään ennen kuin katsoin Wikipediasta hänen lyhyen esittelynsä.  Siljo kuoli jo kolmikymppisenä kansalaissodassa. Valkoisten puolella.

Olen poiminut Omenapuun Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kortista, johon teksti on painettu Siljon omin käsin kirjoittamasta alkuperäisrunosta.

Alla omenapuiden

Alla omenapuiden
valkeina tuoksuvain
lempeät äänet kuulen
öisten kuiskijain.

Alla omanpuiden
onnea, murhettaan
tuhannet ihmiset kuiskii
kautta suven maan.

Alla omenapuiden
monet jo iloitsin
päivät valontäydet
täysin sydämin.

- Pienenä kyynä sentään
murhe mieleeni saa:
ääntä ei lempeintä, jok’ei
voisi haavoittaa.

15.6.2011 5:00

Sinisten vaarojen kutsu

Mikä lopulta teki suurimman vaikutuksen? Ehdokkaita on monta: Kymmenien kilometrien taipaleet asutusta näkemättä. Metsät, joiden uumenissa jolkottaa susi ja painivat karhunpennut. Maailman kaunein musiikki intomielisten nuorten ja vanhojen mestareiden soittamana.

Aivan oikein, olen saanut Kuhmon puraisun. Lähdimme sinne viime kesänä autolla Pohjanlahden rannalta. Ajoimme Oulujokivartta, ohitimme Kajaanin, Sotkamon, ja yhä vain matka jatkui itää kohti. Pohjanmaan viljavat, tasaiset seudut vaihtuivat sinisiin vaaroihin, suonruskeat joet kirkkaisiin, hiekkarantaisiin järviin.

On ruuhka-Suomen väärinymmärrys, että kotoa katsoen kaukainen kohde olisi syrjässä. Kesällä Kamarimusiikin aikaan Kuhmo on yksi Suomen ellei maailman kansainvälisimmistä paikoista, seutu, jossa ulkomaan epelit, taiteilijat ja tulisielut otetaan lämpimästi vastaan. Rento suomalainen, luonnonläheinen meininki vetoaa aivan kaikkiin, ja on hauska nähdä joku New Yorkin tai Tokion huippuviulisti popsimassa torilla rönttösiä. Teepaita on täysin asiallinen vaate niin esiintyjillä kuin konserttiyleisöllä.

Kansainvälistä itärajalla on ollut aina. Juuri Kuhmosta lähtivät kansallisromantiikan innoittamat taiteilijat toivioretkille Vienan-Karjalaan 1900-luvun vaihteessa. Kalevalan ja karjalaisen kulttuurin vaalimiseen vihkiytynyt Juminkeko-keskus tekee nyt kulttuurimatkoja rajan taakse. Talvisotamuseossa selviää sekin, että neuvostosotilaat koettivat katkaista Suomen vyötäröltä juuri Kuhmon kohdalta. Kuhmo on idän ja lännen välissä, joskus kovin vetoisella paikalla.

Syvimmin mieleen jäävät loppujen lopuksi ihmiset. Kuhmosta muistan vuokraemäntäämme Reetaa. Syrjäkylällä opettajina uurastaneen Huttusen pariskunnan vinttikamari oli hotellia kotoisampi tukikohta. Reeta laittoi meille aamiaisen ja hilpaisi sitten asioilleen ja Kamarimusiikin vapaaehtoistöihin. Hänen silmänsä tuikkivat niin kuin aina ihmisellä, joka saa elää kauneuden keskellä.

Leppoisaa juhannusta!

10.6.2011 3:05

Runo, joka koskettaa minua

Koetapa lukea tämä Eino Leinon runo ilman, että kuulet Vesa-Matti Loirin laulavan sitä Taisto Wesslinin sävelmään!

Lapin Kesä

Lapissa kaikki kukkii nopeasti,
maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin.
Tuot’ olen aatellut ma useasti,
kun katson kansan tämän vaiheisiin.

Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolta
ja suuri surkastua alhaiseen?
Miks meillä niin on monta mielipuolta?
Miks vähän käyttäjiä kanteleen?

Miks miestä täällä kaikkialla kaatuu
kuin heinää, – miestä toiveen tosiaan,
miest’ aatteen, tunteen miestä, kaikki maatuu
tai kesken toimiansa katkeaa?

Muualla tulta säihkyy harmaahapset,
vanhoissa hehkuu hengen aurinko.
Meill’ ukkoina jo syntyy sylilapset
ja nuori mies on hautaan valmis jo.

Ja minä itse? Miksi näitä mietin?
Se merkki varhaisen on vanhuuden.
Miks seuraa käskyä en veren vietin,
vaan kansain kohtaloita huokailen?

On vastaus vain yksi: Lapin suvi.
Sit’ aatellessa mieli apeutuu.
On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi
ja kukkain kukoistus ja riemu muu.

Mut pitkä vain on talven valta. Hetken
tääll’ aatteet levähtää kuin lennostaan,
kun taas ne alkaa aurinkoisen retken
ja jättävät jo jäisen Lapinmaan.

Oi, valkolinnut, vieraat Lapin kesän,
te suuret aatteet, teitä tervehdän!
Oi, tänne jääkää, tehkää täällä pesä,
jos muutattekin maihin etelän!

Oii, oppi ottakaatte joutsenista!
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
On meidän rannoillamme rauhallista
ja turvaisa on rinne tunturin.

Havisten halki ilman lentäkäätte!
Tekoja luokaa, maita valaiskaa!
Mut talven poistuneen kun täältä näätte,
ma rukoilen, ma pyydän: palatkaa!

3.6.2011 9:05

Runo, joka koskettaa minua

Maaseutu muuttuu, mutta me jotka muistamme suuret pellot ja niiden harmaat ladot, voimme vain ihailla Rabbe Enckellin runoa:

Akropoliin
aurinkoinen massa
ei minua hätkähdytä.
Olen nähnyt
suomalaisella kunnaalla
harmaan ladon,
sen temppelinkaltaiset suhteet,
sen painottoman nousun
vasten kevättaivaan
rajatonta avaruutta.

24.5.2011 9:03

Mitä annan nuorelle?

Taas on se aika, kun puut puhkeavat kukkaan ja nuoret valmistuvat opinahjoistaan. Hieno juttu tuo valmistuminen, juhlan arvoinen. On mukavaa huomata, kuinka hupparihepusta sukeutuu nuori mies ja ujo runotyttö kertoo innoissaan tulevaisuuden suurista suunnitelmistaan. Töitä on tehty, on palkinnon aika.

Nuorten rahantarve on ankara. Etenkin jos kysytyn kesätyöpaikan ovet eivät yrityksistä huolimatta avautuneet. Katseet kääntyvät mummeihin, kummeihin ja vanhempiin. Lahjaksi kirjekuori, ja kaikki ovat tyytyväisiä? Kun nuori laskee juhlapäivänä saamiaan seteleitä, mieleen saattaa hiipiä lähinnä kysymys: miksi toinen mummi antoi 20 euroa, kun toiselta sain 100?

Veljeni sanoo aina, että raha ei ole lahja. Kun kyselin muutamalta nuorelta, mitä he haluaisivat lahjaksi, kukaan ei pitänyt rahaa ylivoimaisen mieluisana. Yksi muisteli valmistujaislahjaksi saamaansa korua, jota tuntui arvostavan nyt vuosi vuodelta enemmän. Toinen kehui elämyksiä: tervetuloa konserttilippu tai matkalahjakortti! Jo puhe on monelle iso lahja. Juhlassa lausutuista sanoista voi elämän varrella ammentaa uskoa ja voimaa.

Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen lausui eduskuntavaalien jälkeen viisaasti, että vaikka kaikki tietenkin haluavat parlamenttiin oman etunsa ajajia, meidän vanhojen on muistettava, että nykyiset nuoret pitävät jatkossa huolen myös meistä. Annetaan siis heille elämän eväitä: vinkkejä, tietoa, kokemuksia.

Työpaikan saaminen on kiven takana, sillä työnantajat arvostavat usein aikaisempaa työkokemusta. Sitä taas on vaikea saada, kun ei ole ensimmäistäkään. Työ on nuorelle tärkeä tilaisuus tutustua työtehtävien lisäksi yhteisöihin, joissa oppii sosiaalisia taitoja ja ihmistuntemusta. Vinkki työpaikasta – siinä vasta lahja!

23.5.2011 5:39

Runo, joka koskettaa minua

Miten näin pieni rantakuva merilinnuista vuodelta 1977 voi juuri tällä hetkellä tuntua niin ajankohtaiselta. Luontoäiti on puhunut Japanissa, ja kaikki toivovat, että maaäiti todellakin rauhoittuisi oloihinsa!
Parnasso-lehti täytti hiljan 60 vuotta. Juhlanumeron 1/2011 ainoat runot olivat italialaisen Eugenio Montalen (1896-1981). Sateen jälkeen -runon oli kääntänyt Eila Jaatinen.

Sateen jälkeen
Märälle hiekalle painautuvat
merilintujen lehdistön vedokset.
Katson taakseni
enkä näe lintujen turvapaikkaa,
en sateensuojaa.
Väsynyt sorsa ontuu pitkin rantaa.
En osaisi tulkita sen kieltä,
vaikka olisin kiinalainen.
Tarvitaan vain tuulenhenkäys
pyyhkimään se pois.
Ei ole totta että luontoäiti olisi mykkä!
Se puhuu puuta heinää
ja ainoa toivomme on, ettei se
keskittyisi liikaa meihin!

16.5.2011 5:38

Runo, joka koskettaa minua

Aforistikko Markku Envall saa minut ajattelemaan mietelauseiden kirjoittajan elämää: mahtaako hän kulkea muistikirja povitaskussaan siltä varalta, että yhtäkkiä aforismi pulpahtaa hänen mieleensä? Vai istahtaako hän työpöydän ääreen oikein mietiskelemään elämää? Nämä ihmisten yhteiseloa pohtivat lauseet poimin hänen uudesta kirjastaan Alkuräjähdys on kesken (WSOY 2011).
—————–
Jonka on tuntenut pinnallisesti vuosikymmeniä, sen tuntee pintaa syvemmältä.
Hyötymisen toive turmelee ystävyyden lahjan.
Hänessä on vielä sekin vika, että hän ei kestä arvostelua.
Toisesta peilaamalla se kirkastuu: intohimojani minkäkin seuraan.
Toisiamme pidämme pahoina sen pahan takia, minkä he tekevät, itseämme hyvinä sen pahan takia, jonka jätämme tekemättä.
Keskittymisen itseen näkee toisessa heti, itsessä ei koskaan.
Erillään olo voi olla suurin rauha kahden ihmisen välillä.
Niille jotka pahiten uhkaavat, tekee parhaiten pysymällä loitolla.
Aika on yhteinen elementtimme. Kellon halveksija halveksii lähimmäisiään.

9.5.2011 13:37

Runo, joka koskettaa minua

Aika hellyttävää: olipa nainen 15 tai 90, rakkaus on mielessä ja oma olemus askarruttaa. Vanhalla naisella on ilkikurisuutta ja huumoria, jos hänellä on niitä ollut nuorenakin. Kirjailija Aila Meriluoto, 87, julkaisi tänä vuonna runokirjan Tämä täyteys, tämä paino (WSOY 2011), joka täydentää kuvaa tästä intohimoisesta ihmisestä pian elämäkerran toisen osa jälkeen.
—————–
Hei sinä vanha naama
kylpyhuoneen peilissä,
oletpa sinä muuttunut.
Mutta älä sure,
kavereita ollaan.
Vaikka minä olen kauniimpi.
—————–
Tapailetko miehiä enää? hän kysyi
vinosti hymyillen.
En tietenkään,
kaatuivat kaikki kuin shakkinappulat, olipa peli.
Vain kävelysauvat uskalsivat enää.
Sulavasti astellaan kolmisin.
Tarkoitan: komeasti kompastellen.
————-
Minä olen kuiva
sinulla ei seiso.
Oi mikä rakkaus, intohimo, rakkkaus rakkaus.
Nyt se vasta toteutui
vasten kuolemattomuutta.