Joskus 1970-luvulla istuimme kynttilänvalossa ja kuuntelimme runoilija-laulaja Leonard Cohenia. Pehmeällä äänellään hän lauloi ikuisesta yrityksestään elää vapaana kuin lintu.
Nyt, liki 40 vuotta myöhemmin, Cohen tuli kiertueellaan Suomeen.
Konsertin aluksi huomasin etsiväni hänestä vain iän merkkejä. Onko vanhus jo poissa pelistä? Pitäisiköhän 76-vuotiaan muusikon antaa näyttämö nuoremmille?
Ulkoinen olemus unohtui, kun Cohen ja hänen mestarimuusikkonsa johdattivat kymmentuhatpäisen yleisön sisään musiikkiin.
Sävelmät nostivat muistoja: Tuota valssia kuuntelin, kun läheiseni oli sairastunut syöpään. Tätä levyä lauloin, kun hän parani. Toiset muusikot toivat aivan uusia sävyjä tuttuihin kappaleisiin.
Oli liikuttava katsoa myös yleisöä. Moni meistä oli toki harmaantunut, mutta jokaisen läpi näki sen nuoren miehen tai naisen, joka oli syttynyt Cohenin musiikista.
Tuollakin samettihousuisella miehellä on toinen minä, kenties se pitkähiuksinen jeppe intianpuuvillapaidassaan ja rauhankyyhky riipuksessaan.
Tuokin punapäinen nainen oli kerran tyttö sandaaleissa ja olkalaukussa, runokirja kainalossa.
Ja olihan paikalla nuoriakin sekä useita vanhempien ja aikuisten lasten seurueita.
Leonard Cohen ei todellakaan kieltänyt ikäänsä, päinvastoin: hänellä oli monia itseironisia viittauksia entiseen naistenmieheen ja valomerkkiin.
Kaikki kunnia niille erityyppisille muusikoille, jotka rokkaavat niin vietävästi, mutta jos on alun alkaenkin valinnut vähemmän repivän tavan elää ja esiintyä, ei tarvitse tarrautua vanhaan – vaan olla vain vanha mutta sisäisesti elävä.
Toki Leonardilla oli ulkoistakin virtaa. Keveästi hän tanssahteli näyttämön taakse ja takaisin ja veti kolmituntisen esityksen vauhdilla, joka vain lisääntyi loppua kohden. Ja uusi runokokoelmakin on valmistunut.
Elämänvoimaa sinunkin alkusyksyysi!
Maija Toppila,
päätoimittaja
